keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Kaksi vuotta sitten


Onko kaksi vuotta lyhyt vai pitkä aika? Tasan sen verran tulee tänään kuluneeksi siitä, kun meidän ensimmäinen rakas koiramme Rosa nukkui pois. Nyt, kun luonto ja kelit ovat olleet jo hetken juuri sellaisia kuin silloin, on Rosan viimeinen kesä ja viimeiset päivät pyörineet paljon mielessä. Miten voikin jotkut asiat muistaa niin tarkasti? Ja toisaalta tuntuu, varsinkin kun katsoo uutta sukupolvea - Rillaa ja Peppiä - että kyllähän siitä on jo aikaa.


Peppi, Rilla ja Rosa huhtikuussa 2011.


Nyt valuu kyyneleet valtoimenaan pitkin poskia, kun on niin kova ikävä Rosaa. Muistot ovat monasti iloisia ja lohdullisia, mutta tänään muisteleminen viiltää sydämestä ja olo on haikea. Toistan itseäni ja totean, että koirien ainoa huono puoli on se, että he elävät niin vähän aikaa. Huoh.




Rakas Rosa, maailman viisain koira!  


I LOVED YOU BEST
So this is where we part, my Friend,
and you’ll run on, around the bend.
Gone from sight, but not from mind,
new pleasures there you’ll surely find.
I will go on, I’ll find the strength,
life measures quality, not length.
One long embrace before you leave,
share one last look, before I grieve.
There are others, that much is true,
but they be they, and they aren’t you.
And I, fair, impartial, or so I thought,
Will remember well all you’ve taught.
Your place I’ll hold, you will be missed,
the fur I stroked, the nose I kissed.
And as you journey to your final rest,
take this with you…I loved you best.

- Jim Willis -

28 kommenttia:

  1. Me lähetetään sulle, rakas annamari, lohdutusmuiskut. *muisk*

    VastaaPoista
  2. Huono puoli lemmikeissä on juuri se, että luopuminen tulee aina liian äkkiä... Ja kuinka vaikeaa se aina onkin :(

    Minä en ole vielä(kään) pystynyt ottamaan Sohvin uurnaa mukaan mökille, jonne se siis olisi tarkoitus haudata. Menee ehkä ensi kesään. Uudesta pennusta huolimatta ikävä on välillä aivan hirveä.

    T:Anna, Viivin ja Vilppu-terroristin mamma

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä tosi tyhmää ja raskasta!! Mutta Sohvin kohtalo oli kyllä toisella tapaa NIIIIN väärin, sniif.. :´(

      Me ollaan aloitettu vasten tahtoamme outo keräilyharrastus. Kerätään tuhkauurnia takan päälle. Niitä on jo kaksi. Mustahuumori, pelastaa aina. *kuivaa naurua sisäänpäin*

      Oo-o, Vilppu-terroristi-terriäinen, kuulostaa vähän huolestuttavalta.. ;D

      Poista
    2. Nenäliinat esiin, semmosta se on noiden karvapäitten kanssa. Niitten elämä on lyhyt, mutta onneksi ne näkymättömät kulkee lauman mukana ajatuksissa, omissa ja nuorempien koirien. Välillä olen tunnistavinani noissa joitain "käytöksiä", jotka saattavat olla perua mummuilta :-) Ja sitten on sitä "vilahtelua". Aika usein nimittäin näen mustia mummuja vilahtamassa oven pielessä tai makaamassa tuossa jaloissa.

      Tuo keräilyharrastus on suosittua täällä meilläkin!! Koska olen niin kätevä emäntä ja vietän päiväni keittiössä hääräten ;-), on meillä keittiön yläkaapissa mummut Sylvi ja Saimi säilössä. Mukavasti siinä lähellä. Ymmärrettävästi en ole kertonut tästä monellekaan :-)

      Odotellaan, että joskus muutetaan sellaiseen paikkaan, jossa tullaan asumaan eläkkeelle asti. Siellä ajattelin sitten laittaa mummut jonkun puun juureen. Vaikka täytyy myöntää, että olen osittanut mummelit jo saareen ihanalle paikalle. Sisaruksilla on siellä omat kivet rinnakkain ja upeat maisemat katsella. Ja vielä Sylvin suosikkikyttäyspaikalla.

      Ja sitten pettymysten pettymys: Koirailu hävisi TAAS urheilulle. En pääse näytelmään, koska samaan aikaan pallotellaan Helsinki cupissa, ja poika pelailee siellä. Että näin se vaan menee: Futis ja formulat hallitsevat viikonloppuja...

      ONNEA NÄYTELMÄÄN RILTSU! Ja mami ottaa rennosti vaan :-)

      t. sm

      Poista
    3. Jimpula on NIIIIN suloinen, kun hän oppi aikoinaan Rosalta ja Inekseltä jätösten suurieleisen peittelemisen. <3 Siitä tulee aina edesmenneet rakkaat mieleen. Ja tulee tosiaan paljon muustakin. Ihan joka päivä ja monta kertaa päivässä.

      Juu, eiks ole kiva keräilyharrastus. Ihmisethän keräilee mitää moninaisempia juttuja.. Tuo Saimin ja Sylvin muistopaikka kuulostaa ihan super ihanalta paikalta! <3 Meillä kai säilytetään nuo purkit tuollaisinaan. En ainakaan toistaiseksi ole kokenut halua haudata niitä minnekään.

      Voih, pettymys tosiaan, mutta perustelut on kyllä pätevät. Totta mooses äidin kuuluu olla kannustamassa poikastaan! Kovasti onnea peleihin!

      Kiitos ja terkkuja sinne! <3

      Poista
    4. Hei taas!

      Tämä ei nyt liity kyllä mitenkään aiheeseen, mutta ajattelin kertoa hauskasta keskustelusta jonka kävimme tänään pojan kanssa koirakävelyllä. Puheena olivat eri koirarotujen ominaisuudet, ulkonäkö- ja muutsellaiset, ja miksi eri rodut käyttäytyvät toisistaan poiketen eri tilanteissa ja reagoivat eri tavoin samoihin juttuihin.

      Esimerkki roduiksi latasin mäykyn ja sheltin. Kuvailin siinä sitten miksi mäykyllä on lyhyet jalat ja kuinka niiden pitää olla itsepintaisia ja sitkeitä omissa pyrkimyksissään. Maalailin kuvan luolastosta, jossa mäyris paahtaa eteenpäin välittämättä ahtaudesta ja vihaisista mäyristä. Ja hoitaa homman itsenäisesti.

      Poika tajusi eron shelttiin heti ja vuorostaan kuvaili näkymän, jossa sheltti rallattelee niityllä parhaitten kavereittensa lampaitten kanssa. Siellä juoksentelevat yhdessä kukkakedolla, ja välillä paimen viheltää pikkupillillään suloisen äänimerkin, jonka merkitys on: " Tulkaa kaikki pillimehulle! Koirat ja lampaat!" Ja niin kaikki kipaisevat sulassa sovussa mehuhetkelle. Oi sitä onnea ja autuutta... kunnes pikkulintu puun oksalla räpyttää silmäänsä ja sheltti alkaa räkyttää :-D

      Jännään täällä miten teidän käy huomenna!

      t. sm

      Poista
    5. "Tulkaa kaikki pillimehulle!" :D:D Siis apua, miten hauska keskustelu!! *huutonaurua* Poitsuhan on ihan täydellisen messissä tässä koiramaailmassa - hyvä, hyvä! :)))

      Mekin jännätään! Tsemppiä sinne äidille kentän laidalle ja poitsulle tositoimiin! ;)

      Poista
  3. Heips, piti ryöstää Mauri-sedältä kone, ja tulla itse kommentoimaan. Otan kovasti osaa suruusi, menetin itse noutajani vuosi sitten kesäkuussa, ja ikävöin neitiä edelleen joka ikinen päivä. Ikävän iskiessä oikein pahana tuntuu, että antaisin mitä vaan, että saisin Miraa vielä kerran halata, vaikka yritänkin samalla muistaa, että nyt sillä ei enää ole kipuja eikä koskaan olekaan. Se vaan ei omaa ikävää kyllä poista, se ei varmaan poistu koskaan.

    Joku sanoi minulle Miran kuoltua, että nämä menneet koirat ovat edelleen osa perhettä, ne ovat ikäänkuin näkymätön osa laumaa. Ja niin minusta kyllä tuntuukin, noutajan läsnäolo on edelleen niin voimakas että pidän itseäni kahden koiran omistajana edelleen...oli se hullua tai ei.

    Voimia ikävän keskelle! t. Laura ja Mauri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! <3

      Voi ei, ai sielläkin on koettu iso menetys, otan osaa. ((halaus)) Ikävä on kyllä sellainen juttu, että välillä se iskee ihan järjettömällä voimalla. Välillä minäkin muistelen Rosaa ja toista edesmennyttä westiämme Inestä iloisesti hymyille, mutta välillä taas muistot ovat liian haikeita ja pala nousee kurkkuun. Eilen, kun kirjoitin tätä postausta, vollasin niin antaumuksella, että "uusi sukupolvi" ihan hätääntyi. Tänään täällä meillä on satanut koko päivän. Taivaskin itkee Rosan menehtymisen vuosipäivänä.

      Juu, olen ihan samaa mieltä! Meilläkin edesmenneet karvalapset kulkevat mukana ajatuksissa ja puheissa vähän niin kuin koko ajan. Missään tapauksessa ei ole hullua tuo, että koet edelleen olevasi kahden koiran emäntä. Kyllähän sinä olet! Toisella vain on siivet.. :´(

      Kiitos ja samoin sinne! <3

      PS. Mira ja Mauri, Mauri ja Mira - miten ihanat nimet kaksikolla! <3

      Poista
  4. Suru on varmasti kova ja kestää monta vuotta, ennenkuin ne niitä omia vanhoja koiria voi muistella ilman surunkyyneleitä. Näinhän se on. Sitten toisaalta pitäisi muistaa, että silloin, kun ottaa koiran, niin sen koiran aika täällä meidän seurana on loppujen lopuksi aika lyhyt. Se asia vaan ei käy hetkeäkään mielessä niiden pienten, ehkä noin 6-viikkoisten pentujen kurotellessa kohti....

    Asiasta toiseen. Ajattelin hetken, että olisin tullut katsomaan teidän Rillan näyttelymenestystä. Pah, ensimmäinen kiukunaiheeni oli se, että kolmoset eli terrierit arvostellaan lauantaina ja mäyräkoirat eli nelosryhmään kuuluvat koirat sunnuntaina. Pöh ja pah. Sitten asian ratkaisi lopullisesti tämä uutinen, ihan Uudenmaan uutisten seitsemän lähetyksessä: perjantaina Hyvinkäällä on Asuntomessujen avajaispäivä, koko viikonlopun kestävä, olikohan joku Motocross-tapahtuma ja sitten joku iso musiikkitapahtuma. Mokomat eivät maininneet kansallista koiranäyttelyä, joka on viikonlopun neljäs iso tapahtuma siellä. Jo pelkästään ne asuntomessut saivat minut kavahtumaan. Kiitos ei. Siellä Hyvinkäällä ei taida mahtua edes kävelemään viikonloppuna missään.. Onnea joka tapauksessa teille huisin paljon näyttelyyn!! Varautukaa gaumeisiin ruuhkiin, terveisii ja Ossi-pusuja, M-L ja Ossi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, Marja-Leena, kun Sinä olet viisas ja osaat aina sanoa niin hyvin - KIITOS! <3 Juuri noin se menee, pitäisi osata ajatella, mutta kun kaikki järki unohtuu noiden karvalasten kanssa. Niihin kiintyyy NIIIN kovin, eikä haluaisi päästää irti, vaikka järjellä tajuaa, että heidän aikansa täällä on parhaimillaankin kovin lyhyt.

      VOI EI, älä sano, että et tulekaan!! (Lapselle vilautetaan tikkaria ja sitten otetaan se pois ennen kuin edes lipaista kerkesi! ;D) TULE!! Kyllä siellä näyttelypaikalla varmasti mahtuu olemaan. Se koiranäyttelyalue on kaukana keskustasta ja asuntomessualueen pohjoispuolella. En jotenkin usko, että nuo muut tapahtumat näkyy siellä, jos tulee Hämeenlinnan motaria. (Mies sanoi, että tuskin tullaan edes huomaamaan mitään epätavallisia ruuhkia). Se, että mäykyt on vasta sunnuntaina, on tosi tylsää. Mieti vielä, jooko!! Olisi TOSI mukavaa nähdä! :)))

      Poista
  5. Eläimen poismeno on aina raskasta. Minä olin 5v kun meille tuli koira. Isä oli mäyräkoira ja emä saksanseisoja. Se koira sai mut rakastumaan mäykkyihin. Todella monella tuli suuri suru, kun 1.6.2010 koiramme lopetettiin. Ikää oli jo muutamaa kuukautta vaille 18v.

    Maailman fiksuin ja monipuolisin koira. Ja mikä tärkeintä ystävä ja rakas perheenjäsen. Vieläkin tekee tiukkaa katsella kuvia tai puhua Olkasta. Olihan se kuitenkin osa elämää siitä asti kun vain muistaa tätä eläneensä.

    Ikinä en tule saamaan samanlaista tai läheskään yhtä filsua koiraa. Kyllä näistä kahdesta rotu mäykystä huomaa että ne on vähän hömelöitä.

    Toinen nykyisistä Ronja, sai pari vuotta olla osa Olkankin elämää. Tai sanotaanko ennemmin että Olka sai olla osa Ronjan elämää. Kyllä se pari vuotias tajusi, että toinen on jo kovin vanha eikä sitä enää riiata saa.

    Nyt Olka nukkuu ikiunta kotipihalla kunniapaikalla <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Wou, uskomattoman pitkän elämän sai rakas Olkanne elää. <3 Voin vain kuvitella sitä surua, kun jouduitte luopumaan hänestä. Sinähän tosiaan kirjaimellisesti kasvoit hänen kanssaan lapsesta aikuiseksi.

      Meilläkin Rosa oli aivan uskomattoman fiksu. Hän ihan oikeasti ymmärsi kutakuinkin kaiken, mitä hänelle sanoin ja oppi oikeastaan mitä vaan yhdestä kerrasta.

      Ihanaa, että Olkalle löytyi lepopaikka kotipihasta. Siellä hän on edelleen osa teidän elämää. <3

      Poista
  6. Mullaki niin ikävä kahta erityistä:
    Kati,shapendoes nukkui pois v.2008 mutta vieläkin ajoittain ikävä...
    Ja sitten Nelli, skotlanninhirvikoira nukkui pois 12.12.2012...
    niin ikävä näitä kahta karvakorvaa</3


    mylifedoglife.blogspot.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voih, aikamoisia menetyksiä en teilläkin sattunut ihan lähivuosiin. Otan osaa. <3

      Kävin kurkkaamassa myös blogiasi ja ilokseni huomasin, että sieltä löytyi söpö chihu (ja toki myös söpö kääpiöpinseri. Siskontytölläni on pk chihu, joka on aivan ihana tyyppi. :)

      Poista
    2. Ihanaa että a. Kävit kurkkaamassa blogini ja b. Tunnet jonkun chihun omistajan:-)

      Poista
    3. Juu, Jimi-chihun emäntä pitää blogia täällä >

      http://ninni-pricelessmoments.blogspot.fi/

      Poista
  7. Tulin toivottamaan onnea Rillan näytelmiin :) Neiti on varmasti edukseen ja ennen kaikkea rakas <3

    En tiedä vielä itse koiran menettämisestä mitään, mutta voin kuvitella, että se on raskasta. Silloin poistuu vierestä kokonainen Persoona. Ainakin vahvaluonteinen Arttu ja samalla mitalla söpö ja miellyttämisenhaluinen Basse ovat kaivaneet kokoisensa kolon sydämeeni, vaikka vievät joskus arkielämässä norsun kokoisen tilan kotimme arjesta ;) Rakkaus tekee jossain vaiheessa kipeää, kohdistuu se sitten ihmisiin tai eläimiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana Sinä! <3

      Viisaita puhelet, taas kerran. Juuri noin se menee, rakkauteen liittyy aina myös suru ja rakkaista luopuminen, se se vasta kipeää tekeekin. Huoh.

      Terkkuja sinne kovasti ja SukuLakulle suukkoja! <3

      Poista
  8. On niin vaikea kirjoittaa lohdun sanoja, kun itsellä rupeaa kyyneleet valumaan silmänurkista tätä lukiessa. Jokainen joka on joskus kokenut jonkun menetyksen (ihmisen tai lemmikin), tietää mitä ikävä ja kaipuu on. Ja omalta kohdaltani voin sanoa, että vuosien varrella olen jo (ihmisten lisäksi) useamman koiran ja kissankin menettänyt. Ei se ikävä siitä mihinkään katoa, mutta ehkä se joskus muuttaa muotoaan. Muuttuu enempi muistelemiseksi ja vähempi itkemiseksi. Toivottavasti. Koitahan jaksaa, ja onnea Rillan näyttelyyn!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana, empaattinen Sinä! <3

      Todella hyvin sanottu tuo - "Muuttuu enempi muistelemiseksi ja vähempi itkemiseksi. Toivottavasti." Kyllähän siinä yleensä, onneksi, niin käy.

      Kiitos myötäelämisestä ja terkkuja sinne myös kovasti! <3

      Poista
  9. We Share The Same Shadow...

    Since you have passed on...no, since
    you died...you remain,
    in the shadows of my life.

    When I move, as in life, we still
    share the same shadow.

    Our favorite place to dine...you are there.
    You are the love in the music and the
    joy in the night.

    The air I breath, is you, filtered through
    the sunlight and the darkness.

    My laughter...my joy...my tears...my pain,
    are filled with the essence of who you were.
    Of who you are.

    The soft glow, of your distant shadow,
    leads me through the dark corridors of life,
    and into the joy, that is sunlight. That is you.

    You are the shadow of children at play and
    you are the innocence, of who they are.

    As the mighty Sequoia Trees, cast their
    shadow, to merge in the shadow of
    the snow covered mountains...you are there.
    For you are their strength and you are their beauty.

    You are the shadow of a flickering fireplace and
    the warmth, that fills me, with thoughts of you.

    Forever, I shall seek refuge, in the shadow of
    your being and the cloak of your love.

    Until our shadows merge once again...
    know that I love you.

    - Joe Fazio -

    Ylläoleva runo on ollut mielessäni viime päivinä kun parista mäyräkoiraperheestä on kaikunut suru-uutisia. Koiran elämä on niin toivottoman lyhyt, toivon etteivät itse oli tietoisia siitä, miten lyhyt. Ja ikävä ei poistu koskaan, muuttaa ehkä muotoaan, mutta ei sen tarvitsekaan kadota, sehän on vain merkki siitä, että on rakastanut hyvin, hyvin paljon <3

    Suloiselle Rillalle näyttelyonnea :) Pidämme peukkuja, kovasti <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oin ja voih, olipahan koskettava runo kertakaikkiaan - KIITOS siitä! <3 (Jouduin vähän taas vollaamaan sitä lukiessa..)

      Ou-nou, suru-uutisia, ei kiva. :´( Koiran elämä on todellakin, juuri niin kuin sanoit, t o i v o t t o m a n lyhyt. Huoh. Millään en olisi meidän ensimmäisestä kaksikosta halunnut vielä luopua. No, toisaalta sitten, onpahan ollut ihanaa tutustua ja oppia tuntemaan tätä uutta kaksikkoa. You win some, you loose some - tätähän tää on.

      Kiitos vielä ihanasta runosta ja myötäelämisestä! <3 Suukkoja sinne humppatukille! <3

      Poista

Kiitos kommentista! Ü