perjantai 30. syyskuuta 2011

Ruokaper... eiku PIZZAperjantai ☺



Ennen pizzareseptiä haluan kiittää (taas!) teitä ihania, jotka kommentoitte edellisen postauksen vakuutusasiaa-

KIITOS!

Aion ehdottomasti soittaa vielä Tapiolaan ja selvittää heidän koiravakuutuksensa ehtoja vähän tarkemmin. Kerron kyllä sitten täällä, mihin tutkimuksissa päädyn.

Meidän mamma on kova pohtimaan juttuja, mutta me ei olla. Relais sekin vähän! ;)

No sitten ruokaan. Siskontyttö oli tosiaan viime viikonloppuna meillä ja tehtiin kahta erilaista pizzaa.  Olen kuullut monen pohtivan, että miten kotona saisi tehtyä samanlaista pizzaa kuin ravintolasta saa. Itse luokittelen pizzat neljään eri tyyppiin, joista jokaisesta pidän omanlaisenaan: pizzeria pizza, pannupizza, noutopizza ja kotona tehty pizza. Tykkään noista kaikista aina tilaanteesta riippuen, enkä koe tarvetta yrittää tehdä kotona kuin ihan vaan kotitekoisen makuista pizzaa. Tämähän on tietysti taas niitä makuasioita, jokainen tyylillään, eiks jeh! :)



Pizzaa varten ostan joko valmiina einestiskistä Pizza-Kitin, joka sisältää tuorepohjan sekä ihan hyvän tomaattikastikkeen. Tai sitten teen pohjan itse seuraavalla ohjeella, jonka olen löytänyt täältä -

Pizzapohja:
- 370 g vehnäjauhoja (hitusen vajaa 6 1/4 dl)
- 1 pussi kuivahiivaa (11 g)
- 1 tl (meri)suolaa
- 2 rkl oliiviöljyä (2 1/4 dl)

1. Sekoita kulhossa jauhot, hiiva ja suola.

2. Lisää kädenlämpöinen vesi koko ajan sekoittaen.

3. Lisää samalla sekoittaen, käsin tai koneella, sekaan vielä öljy ja jatka vaivaamista muutama minuutti.

4. Anna taikinan kohota liinan alla kaksinkertaiseksi. Paikasta riippuen n. ½-1 tunti.

5. Kaulitse taikina leivinpaperilla päällystetylle pellille niin ohueksi kuin haluat.


Hifistelyvinkkinä vehnäjauhoista vielä, että Lidlistä kannatta ostaa pohjaa varten sellaisia "tipo 00 luomuvehnäjauhoja", jotka maksaa kokonaisen yhden euron per pussi. ;) Tuossa "00":ssa on joku taika, jonka takia pohjaan saa hyvän koostumuksen. Lisää aiheesta voit lukea täältä. Toki ihan tavallisillakin vehnäjauholla tietysti pärjää, not to worry!

Pohjan päälle levitän tomaattikastiketta, usein ihan kaupasta ostettua, esim. Raguletto pastakastikkeet toimii hyvin. Jos haluat tehdä tomaattikastikkeen itse, niin helppo ja hyvä ohje löytyy täältä.

Tomaattikastikkeen päälle levitän aina kerroksen juustoraastetta (esim. mozzarella). Se sitoo täytteet kiinni pohjaan, eikä niitä tippuille sitten rinnuksille niin helposti. ;) Juustoraasteen päälle laitan haluamani täytteet ja lopuksi vielä lisää juustoraastetta tai esim. tuoretta mozzarellaa viipaileina. Paistoaika riippuu tietysti pizzan paksuudesta sekä uunista, mutta itse paistan 225°:ssa uunissa n. 10-15 min. eli kunnes juusto on saanut vähän väriä.

Tällä kertaa meidän pizzoista (molemmat olivat uunipellin kokoisia) löytyi seuraavanlaiset täytecombot-

Katkarapupizza:

- 400 g sulatettuja pakastekatkarapuja
- 3 valkosipulinkynttä puristettuna
- 2 punaista chiliä viipaleina
- pari rkl pieniä kapriksia
- 3 palloa tuoretta mozzarellaa (n. 300 g)
- nippu rucolaa valmiin pizzan päälle


Tomaattipizza:

- 6 tomaattia viipaleina
- ½ purkkia aurinkokuivattuja tomaatteja vähän pienittyinä
- 3 valkosipulinkynttä puristettuna
- 3 palloa tuoretta mozzarellaa viipaleina (n. 300 g)
- tuoretta basilikaa ja mustapippuria valmiin pizzan päälle


Kuvasaldo jäi pizzojen osalta aika kehnoksi, kun koko kuvaaminen meinasi ihan täysin unohtua. Taukoamattomalla jutustelulla saattoi olla osuutta asiaan.. Aivan tajuttoman hyviä tuli molemmista pizzoista ja niitä piti tietysti syödä niin paljon, että lopputuloksena oli kunnon ähky, eli perustilanne! ;D

~~~

Tänään perjantaina on miehelläni syntymäpäivä, 

♥ Hyvää Syntymäpäivää ♥

sinne maailmalle, jos vaikka satut eksymään tänne blogiin.


Teille kaikille toivotan rentouttavaa viikonloppua! Ü



keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Varmuuden varalta

Ollaan juteltu viime aikoina yhden ystävän kanssa koiravakuutuksista. Itse olen sitä mieltä, että jokaisen koiranomistajan, joka ei ole miljonääri, kannattaa ehdottomasti koiransa vakuuttaa. Vakuutuksen vuosimaksu lienee n. 200€/ koira, toki riippuen vakuutusyhtiöstä, alennuksista, omavastuuosuudesta yms., mutta noin suurinpiirtein tuon verran. Vakuutus maksaakin itsensä takaisin jo ihan muutamalla peruslääkärikäynnillä vuodessa. Tai yksi iso leikkaus, pitkäaikaissairauden hoito tms. voi tulla niin kalliiksi, että jo sen vakuutuskorvaukset voivat kattaa vuosimaksut koko koiran elämän ajaksi.


 

 



Itse päädyin aikoinaan (v. 1996 Rosan tullessa meille) eri yhtiöiden vakuutuksia vertaillessani IF:iin, jonka nimi taisi silloin olla Sampo. IF:in vakuutusehdot vaikuttivat silloin parhailta, koska ehdoissa ei poissuljettu rodulle ominaisten sairauksien korvaamista. Niinpä sekä Rosa että Ines vakuutettiin IF:ssä. Vakuutus myös todella maksoi itsensä moninkertaisesti takaisin. Rosan allergioiden ja niihin liittyvien vaivojen kanssa eläinlääkärissä jouduttiin käymään valitettavan usein. Ines sitten sairasti viisi vuotta syöpää ja siihen liittyvät hoidot, lääkärikäynnit yms. eivät myöskään olleet ihan halpoja. IF:n seuraeläinvakuutuksessa on kuitenkin yksi iso miinus, se päättyy automaattisesti koiran täyttäessä 10 vuotta. Tämä on tietysti todella epätasa-arvoinen pykälä, koska koirarotujen oletettu elinikä vaihtelee niin suuresti. Ja toki monen koiran kohdalla juuri vanhuuden vaivat sitä eläinlääkärilaskua vasta kasvattavatkin.




 
Meilläkin Rosalle jouduttiin vuosi sitten tekemään polvileikkaus hänen ollessa hiukan vajaa 14-v. Eikä vakuutus siis korvannut kuluista mitään. En nyt tarkkaan muista kuinka paljon leikkaus + siihen liittyvät muut lääkärikäynnit tulivat maksamaan, mutta puhutaan kuitenkin useammasta tuhannesta eurosta. Toki Rosan ja myös Ineksen kanssa ehdittiin monta muutakin lääkärikäyntiä tehdä tuon maagisen 10-v jälkeen, mutta polvileikkauksen hoitokulut olivat ne selkeästi suurimmat. Eikä siinä mitään. Me olemme miehen kanssa sen sorttisia, että tuon tyyppiset menot ovat aina ikään kuin ennalta arvattuja, eivätkä siksi aiheuta sen kummempaa päivittelyä. Mutta tokihan olisi mukavampaa, jos voisi laittaa laskut vakuutukseen ja saada ainakin osan kuluista takaisin.  




Rillalle ja Pepille otin vakuutukset myös IF:stä, ihan vaan muutaman vakuutusyhtiön ylimalkaisen vertailun jälkeen, ja koska meillä on muutkin vakuutukset IF:ssä. Eilen kuitenkin päätin tutustua aiheeseen vähän tarkemmin ja johan on blondilla taas pää sekaisin. ;) Tapiola on nyt se yhtiö, joka alkoi kovasti kiinnostamaan. Heidän koiravakuutuksensa nimittäin jatkuu koko koiran eliniän (ISO plussa). En myöskään pikaisella lukemisella löytänyt vakuutusehdoista kohtaa, joka sulkisi rotuominaisten sairauksien korvaukset pois.  Vakuutuksen hinta oli myös oikein kohtuullinen. Lisäksi koiravakuutuksen voi heiltä ottaa ilmeisen helposti ainoana vakuutuksena eli eivät vaadi (lue: rokota vakuutuksen hinnassa) kaikkien vakuutusten keskittämistä heille.  




 
Nyt pyydänkin teiltä TAAS apua, oi viisaat ja rakkaat blogikamut.
Onko jollakulla kokemusta Tapiolan koiravakuutuksesta (hyviä tai huonoja kokemuksia)?
Suositteletko jonkun muun yhtiön koiravakuutusta, ja jos, niin miksi?


Ps. Kuvissa vakuutetut nauttivat syysauringosta. Ü


maanantai 26. syyskuuta 2011

Tapahtui viikonloppuna K-18


Peppi täällä taas moi! Mulla oli NIIN erikoinen viikonloppu, että tarttee saada vähän avautua, onko ok? Meille tuli se tosi pieni kaveri, Jimi, yökylään. Siis se sama,  jolle mä oon tykännyt antaa hammaspusuja. No nyt mä en kerinny mitään pusuja antamaan, kun sille oli tullu joku hengitysvaiva. Se kulki jatkuvasti mun perässä ja läähätti. Mamma kysy siltä (noin sata kertaa), että haiseeko Pepin bylly hyvältä? Siis täh ja what!?!? Tottakai haisee, mutta onko a) vähän epähienoo puhuu siitä tollai ääneen tai b) vahdata sitä taukoomatta 24/7!?! Kyl huomaa taas, että ei oo kovinkaan isolla kauhalla tälle porukalle mitään annettu, huoks.. Pikkusen raskasta olla ainut viksu, HUOKS.. Oliskohan tämmöseen olemassa jotain hyviä tukiryhmiä?




Sitten tähän kuvioon liittyy vielä kolmiodraamakin. Rilla oli tosi mustis mun saamasta huomiosta. Se on kait luullu, että Jimi olis pelkästään sen poikaystävä. Se yritti tulla vähän väliä haistelee Jimiä. Noi isot vaaleet luulee vissiin saavansa aina kaikki miehet. Jimi ei silti välittäny kun musta. Rilla oli sille ihan ilmaa, hah! Olisin muuten kait otettu, mut oli se sen verran kovan luokan huomioimista, että ehkä siitä olis riittäny Rillallekin ihan vähän, siis huom. _EHKÄ_.




Mamma sano, että mulla on ollu jotkut juoksut ja oon kieltämättä kova juoksemaan, paitsi silloin kun lepäilen. En silti käsitä, että miten se mun juokseminen aiheuttaa hengästymistä Jimille. Mä oon luullu, että se joka juoksee hengästyy ite. Tää on taas kaikki NIIN sekavaa...




Kyllä me juostiin Jimin kanssa yhdessäkin, mutta Jimi olis halunnut, että mä kannan sitä selässä. Varmaan siksi, kun sillä on se hengityshomma, niin se ei itse jaksais juosta. Mä yritin kyllä sitä kantaa, mutta Jimi oli niin kova pomppimaan siinä kyydissä, että välillä piti ajaa se pois ja vähän murista. Mamma sanoi, että naiset on just tollasia: ensin antaa ymmärtää, mut sit ei ymmäräkään antaa. En tajua kyllä tostakaan mitään. Antaa??? Varmaan tarkotti, että kantaa.






Yöllä mulle tuli sitten kyllä Jimiä ikävä, kun se nukku sen mamman kanssa eri huoneessa. Menin aamuyöstä laulamaan serenadia sinne Jimin oven taakke, mutta mun mamma hermostu ja käski olla hiljaa. Se on kyllä ihmeen kiree nainen aina välillä, ottais vähän lungimmin.




Iltapäivällä Jimi joutu lähtemään kotiin ja mulle tuli iso väsy. Otin monet päiväunet. Ensin yhdet sohvalla mamman nnaama päällä, sitten toiset kopassa peiton alla ja vielä parit mamman sylissä, kun se näpytti jotain tietsikalla. Juokseminen on kyllä rankkaa ja kantaminen, huh!


Oliks teillä muilla musteilla kiva viikonloppu?  

 


perjantai 23. syyskuuta 2011

Ruokaperjantai

Minulla on tapana addiktoitua johonkin tiettyyn ruokaan tai makuyhdistelmään ja syödä sitä samaa sitten niin kauan, että ei tarvitse hetkeen enää kyseiseen ruokaan palata, kun vastaan tulee totaalikyllästyminen. Kesästä asti olen ahminut yhdistelmää, johon tulee turkkilaista jugurttia, vaniljarahkaa, marjoja ja hunajaa, nam-nam! Annoksesta ei ole tarjota kuvaa, mutta todellinen syy, miksi tästä himotuksestani aloin kertomaan on se, että myös Peppi on omalla tavallaan saman addiktion kourissa. Olen nimittäin lähes tulkoon huomaamattani alkanut jossain vaiheessa antamaan tyhjän jugurttipurkin Pepille nuoltavaksi. Yhtenä päivänä huomasinkin, että Peppi on ihan tohkeissaan jo heti purkin nähtyään ja kieli alkaa lipomaan ilmaa innostuneen odotuksen merkkinä. Ja oi sitä onnea, kun purkkiin vihdoin pääsee käsiksi (tassuiksi?)!


Seurauksena innokkaasta purkin putsauksesta on tietenkin jugurttiviikset ja -parta, LOL! 



Täytetyt uuniperunat on sellainen vuosia kestänyt, aina aika ajoin iskevä himotus. Sen valtaan jouduin männä viikolla ja tekaisin pikaisen täytteen perunoille tonnikalasta. Ko. täyte on seurannut mukana jo vuosia, mutta nyt kokeilin siihen pientä uutta twistiä lisäämällä perusohjeeseen muutaman lusikallisen Valion uutta maustettua rahkaa makea & tulinen. Mukavan makuista rahkaa muuten, yllättävänkin tulista. Ei ehkä tule käytettyä sellaisenaan, mutta maustamiseen varmaankin usein.

Tonnikalatäyte uuniperunoille:





- 2 purkkia tonnikalaa (öljyssä)
- 1 purkki kermaviiliä (200 g)
- 1 dl majoneesia
- 1 rkl tomaattipyreetä
- ruohosipulia ja/tai tilliä
- suolaa
- valkopippuria
- ripaus sokeria ja chiliä tai näiden tilalle pari lusikallista makea & tulinen- rahkaa



1. Sekoita kulhossa kermaviili, majoneesi ja tonnikala.

2. Silppua joukkoon tuoretta ruosipulia ja/tai tilliä

3. Mausta tomaatiipyreellä, suolalla, valkopippurilla ja maustetulla rahkalla (tai ripauksella sokeria ja chiliä).

4. Tarjoa uuniperunoiden täytteenä.



Rosamunda on varmaankin se yleisesti suosituin lajike uuniperunaksi. Itse tykkään kuitenkin käyttää mitä vain isokokoista, jauhoista perunalajiketta, jota kaupassa sattuu olemaan. Usein nimittäin rosamundaperunat ovat pieniä ja huononnäköisiä. Silloin valitsen aina jonkun muun (jauhoisen) lajikkeen ja hyviä on tullut.


Uuniperunat teen näin:

1. Laita uuni kuumenemaan 225°:een.

2. Pese perunat ja töki niihin haarukalla reikiä.

3. Ripottele perunoiden päälle suolaa kauttaaltaan.

4. Kääri perunat folioon ja paista uunin keskitasolla noin tunti.
Uuniperunoille olen kehitellyt vuosien saatossa useita erilaisia täytteitä, joten niitä seuraa varmasti jatkossa lisää.

Tuotesuositustakin pukkaisi vielä. Kaikkien herkkusuiden iloksi on Kokkikartano valmistanut jälkkäriherkkuja, joista olen ehtinyt jo maistaa omena-vaniljan sekä suklaa-mokan:



Voin suositella molempia lämpimästi. Plussaa vielä reilusta annoskoosta. Minähän tulen nimittäin todella kiukkuiseksi, jos tarjottu annos/tuote on liian pieni. Olen ehdottomasti mielummin kokonaan ilman, kun syön liian pieniä määriä. ;D Esimerkinnä liian pienistä tuotteista on se säälittävän kokoinen Mini Tupla, joka on kuulema vielä suunattu erityisesti naisille! Silkkaa piruilua, sanon minä! King size Tupla sen olla pitää, jos patukkalinjalle lähdetään, NIH!



Viikonloppu on taas edessä, kivaa! Mies lähtee reissuun ja me tytöt saada vieraaksi siskontyttö ja Jimi, jei! Taitaa olla tiedossa pizzalauantai..


Hauskaa viikonloppua myös teille kaikille, uusille ja vanhoille blogikamuille! Ü




keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Pitkulaista palelee

Syksyisenä on tämä(kin) viikko lähtenyt käyntiin. Sateessa on jouduttu koirien kanssa lenkit monasti tekemään, ei auta. Jo viime viikolla iltalenkeillä huomasin Pepin ihan selvästi palelevan ja siitä tajusin, että nyt tarttee lähteä pitkulaiselle palttoota hankkimaan. Rosa-mummulta puuttui pohjavilla ja hän oli aika herkkä palelemaan, joten meiltä löytyy kyllä monenlaisia westielle sopivia nuttuja. Mutta pitkulamallia ei ole kuin siskon kääpiömäykyltä peritty ulkoiluhaalari, joka on Pepille ihan valtava.



Mamma, mulla on kylmä!



Surffailin etukäteen Hurtan sivuilta sopivia vaihtoehtoja. Haluaisin Pepille ainakin jonkinlaisen kokohaalarin ja lisäksi sitten esim. sade- ja/tai lämpömanttelit. Myös sadehaalari ja sen alle lämpöhaalari tai -mantteli on varmaankin ihan hyvä combo.



Löysin sivuilta myös syksyn uutuus-sademanttelin, johon kuuluu tuollainen huppu suojaamaan korvia ja päätä. Varmasti hyvä vaihtoehto lämpimällä säällä tuollaisenaan tai kylmällä lämpöhaalarin päälle puettuna. Rilla, joka ei ole palelevaa sorttia, voisi tällaisen myös tarvita suojaamaan pahimmalta kastumiselta.



Rosalla ja Ineksellä käytin aina lenkeillä nahkaisia valjaita. Ainakin Rosan pentuaikaan valjaita suositeltiin yleisesti koiraystävällisenä vaihtoehtona kurkkua kalvavalle pannalle. Nyt puhaltavat siinä(kin) asiassa ilm. uudet tuulet, kun sekä kasvattajat että trimmaaja suosittelivat ehdottomasti hankkimaan Rillalle ja Pepille kaulapannat, jotta lavat ei työnny eteenpäin tai jotain.. Minut on NIIN helppo puhua "ympäri", kun käyttää koirien terveyttä ja/tai mukavuutta argumentteina. Joten meidän uuden sukupolven koirilla on Hurtan pehmustetut pannat, jotka näkyvät ainakin jotenkin oheisessa kuvassa.






Aloin kuitenkin miettimään, että vaatteiden päälle valjaat taitaa olla se paras ja helpoin vaihtoehto. Rillalle löytyy perintövaljaat kyllä, mutta Peppi tarvitsee uudet. Hurtan sivuilta bongasin kaksi vaihtoehtoa: pehmustetut nailonista tehdyt ja nahkaiset eli vastaavat kuin Rosan ja Ineksen vanhat.



Kertaalleen jo Pepin kanssa käytiin Mustissa ja Mirrissä takkeja ja haalareita sovittamassa, mutta lähikaupungin myymälästä ei oikeita kokoja löytynyt. Päätinkin tilata tarvittavat tuotteet netistä. Tilausta tehdessä iski kuitenkin epävarmuus, aloin säätämään eri vaihtoehtojen välillä, kunnes olin ihan sekaisin ja uupunut, höh..

Siispä ajattelin vielä kysäistä, josko siellä ruudun toisella puolella joku osaisi kertoa hyviä tai huonoja kokemuksia koirien vaatteista.


Mukavaa loppuviikkoa kaikille! Ü



Ps. Tulipas "Hurtta painotteinen" postaus! Tämä ei kuitenkaan ole maksettu (eikä varsinaisesti muunkaanlainen) mainos, vaikka mieluusti firman testiryhmään kuuluisinkin. ;)


maanantai 19. syyskuuta 2011

Jutustelua (asian vierestä)

Täällä muhii päässä niin paljon ajatuksia. Jopa sellaisia, jotka eivät liity koiriin tai ainakaan pelkästään koiriin. Päätinkin antaa ajatuksilleni armoa ja lisätä blogiin uuden tunnisteen: asian vierestä. Alunperin toki ajattelin, että täällä blogissa "puhun" pelkästään koirista, mutta jahka olette lukeneet tämän postauksen, niin ymmärätte, että sehän on kaltaiselleni tyypille täysi mahdottomuus. Pahoittelut niille, jotka tykkäävät tarkoin ja harkiten yhdessä aihealueessa pysyvistä blogeista, en taida kyetä moiseen, sori!

Pusu!

Tämänkertaiset ajatukset saivat alkunsa blogikamu Ninan loistavasta postauksesta, jonka aiheena oli jutustelijat. Jutustelija on siis ihminen, joka puuttuu tuntemattomien ihmisten keskusteluihin ja jakelee neuvoja kenenkään niitä pyytämättä tai ainakin höpöttelee kassalla niitä-näitä-kaalinpäitä. Nina "tunnusti" olevansa sellainen ja minä tunnustan myös.






Isäni (81v) on aina "heittänyt läppää" kaikkien mahdollisten tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Lapsena, ja etenkin teininä, häpesin hänen seurassaan liikkuessani aina silmät päästäni. Luonnollisesti minusta kasvoi itse ihan samanlainen höpöttäjä, tosin vielä astetta pahempi tapaus. Olen aivan onneni kukkuloilla, jos joku kysyy minulta jotain, tuttu tai tuntematon. Alan oitis kertomaan omaa mielipidettäni pitkin ja vaiherikkain sanankääntein, sekä aiheesta että aiheen vierestä. Harvoin tulee tilanteita, joissa minulla ei ole kertakaikkiaan mitään sanottavaa.






Kerron pari esimerkkiä. Kerran Prismassa oli PAKKO mennä kertomaan pakastepullia valikoivalle miehelle, että Kotiuunin voisilmäpullat ovat ihan parhaita. Ja mieshän puhui siis kännykässä, varmaankin vaimonsa kanssa. Vaivaantuneena hän sitten supattaa sinne puhelimeen, että yksi nainen käskee ottaa näitä voisilmäpullia. Niin, eikö olisi voinut jättää heidät ihan keskenään valitsemaan pulliaan. Mutta, kun tiesin sen absoluuttisen totuuden asiasta ;), niin pitihän se saada kertoa, kait...




Viime viikolla uimahallin pukkarissa nuori tyttö valitti äidilleen, että ei saa hiuksiaan kammattua, kun ne ovat niin takussa. Minä sitten riensin jo heti tarjoamaan hiuksiin jätettävää hoitoainetta heille ja pidin samalla kunnon luennon ko. hoitoaineesta (Sunsilk Care and Repair), jota oli suositeltu Kauneus & Terveys- lehdessä ja jossa on omasta mielestäni erinomainen hinta-laatusuhde. Äiti kiitteli hämillään ja mietti samalla varmaan mielessään, että kaikkia kylähulluja ne tännekin päästää.






Vastaavia tarinoita on tietysti vaikka kuinka paljon. Yleisesti ottaen en varmaan pysty kovin usein käymään kaupassa, apteekissa, huoltsikalla tms. ilman, että en höpöttäisi ainakin kassalle jotakin jonnin joutavia. Siinä sivussa sitten puutun muiden asiakkaiden puheisiin ja tekemisiin heti, jos katson tarpeelliseksi (mikä on tietenkin aika usein ;)). Eikö kuulosta ihan pimeältä!





 
Täällä "landella" onneksi meitä samanlaisia jutustelijoita on muitakin, joten asiakaspalveluihmiset ovat meihin varsin tottuneita. Sitten esim. Helsingissä, saan kyllä monasti ihan kunnon silmien pyörittelyä osakseni, kun alan kassalla avautumaan vaikkapa juustojen hinnannoususta (joka on kyllä raivostuttava asia! Nim. juustoihminen).



Olen hyvin tietoinen tästä "asioihin puuttumis"- piirteestäni, ja sadattelen usein sanomisiani jälkikäteen ystäville. Tietoisuus tai "jälki-sadattelu" ei kauheasti kuitenkaan vähennä jutustelua. Seikka, joka kiinnitti Ninan postauksessa erityisesti huomioni olikin se, että vastaava ominaisuus toisessa ihmisessä kuulostikin mukavalta ja suloiselta. Tajusin myös, että minusta on aivan mahtavaa, jos joku vaikka kaupassa kertoo oma-aloitteisesti suosikkituotteestaan, kun huomaa minun pähkäilevän eri vaihtoehtojen välillä.






Jos jaksoit lukea tänne asti, olet itsekin jutustelija, niin tajuat nyt varmaankin, että enhän minä millään pysty pitämään koira-blogia, jossa käsitellään pelkästään koiria. Minunhan täytyy "puhua" kaikesta mahdollisesta ja jakaa siinä sivussa vielä paljon ohjeita, neuvoja sekä mielipiteitä. Onpa raskasta, siis teille, hitsi..


Tunnustakaa nyt muutkin, onko siellä yhtään kohtalotoveria?

Entä onko ko. piirre teistä kiva vai ärsyttävä muissa ihmisissä? 


PS. Kuvituksena kuitenkin koiria, joku roti sentään..

(PPS. Nina, toivottavasti oli ok viitata postaukseesi..?)


perjantai 16. syyskuuta 2011

Ruokaperjantai

Tällä viikolla Rilla on keksinyt kaivamisen riemut. Tosi mukavaa on kaivaa pitkin pihaa kuoppia ja tulla sitten sisälle antamaan mammalle multasuukkoja! Peppi taas ottaa lungisti ja lepäilee. Pitkuliini on tainnut tulla mammaansa, joka viihtyy iltaisin oikein hyvin sohvalla digiboksille tallennettujen ohjelmien parissa. ;)









Tykkään katsoa ruokaohjelmia. Tosin pienenä, sanoisinko haittatekijänä, on niiden katsomisesta aiheutuva jatkuva naposteluhimo, hitsi.. Tämän hetken ohjelmasuosikkeja ovat: Neljän tähden illallinen, Kauhukeittiö ja Jamie Oliverin 30 minuutin ateriat. Jamien ohjelmasta sain idean tehdä makaroni-kukkakaalivuokaa vähän erilaisella juustokastikkeella. Jamien versioon tuli päälle sellainen pekoni-leivänmuruhässäkkä, jonka jätin pois. Kukkakaalia tulee nyt ostettua usein, kun se on niin halpaa ja hyvää. Kukkakaalin vihaajille pahoittelut, ensi viikolla yritän vaihtaa levyä, ehkä. ;DD

Makaroni-kukkakaalivuoka:

- iso kukkakaali (n. 700 g)
- 500 g pussi pastaa
- 5 dl pastan/kukkakaalin keitinlientä
- 300 g juustoraastetta
- 250 g ranskankermaa tai smetanaa
- 2 valkosipulin kynttä
- mausteita maun mukaan (itse laitoin viherpippuria, chilijauhetta, ripauksen muskottia ja 1 tl dijon sinappia)





1. Laita uuni kuumenemaan 225°:een.

2. Paloittele kukkakaali nupuiksi.

3. Keitä kukkakaalin nuput ja pasta runsaalla suolalla maustetussa vedessä juuri ja juuri kypsiksi.

4. Valuta kukkakaali ja pasta lävikössä, mutta säästä keitinlientä kastiketta varten n. 5 dl.

5. Kaada pasta ja kaalit uunivuokaan.

6. Valmista kastike kattilassa kuumentamalla 5 dl keitinlientä, 250 g ranskankermaa/smetanaa ja 200 g juustoraastetta.

7. Mausta kastike valkosipulilla. Jamiella oli hyvä vinkki valkosipulin kynsien puristamiseen. Kynsiä ei tarvitse kuoria, laittaa ne vaan puristimeen ja antaa sen tehdä työt. Kokeilin ja toimii!

8. Lisää makusi mukaan esim. pippuria, chiliä, muskottia, dijon sinappia yms.. Kastike saa olla melko suolainen ja voimakkasti maustettu, jotta se riittää maustamaan myös miedon pastan ja kukkakaalin.

9. Kaada kastike vuokaan ja lisää päälle 100 g juustoraastetta.

10. Paista uunin keskitasolla n. 15 min tai kunnes pinta on saanut sopivan värin.

11. Tarjoa joko lisukkeena tai salaatin kera.






Tästä voit katsoa jakson, jossa Jamie valmistaa ko. vuokaa lisäten päälle sen pekonisysteemin.

Tein vuoan lisukkeeksi simppelin salaatin, johon laitoin: jääsalaattia, rucolaa, pikkutomaatteja ja avomaankurkkua. Päälle paistoin vielä muutaman viipaleen halloumia, jotta juustoa olisi ateriassa varmasti tarpeeksi. ;) Jos en ole muistanut kertoa, niin rakastan juustoja! :D

Salaatinkastikkeen teen tosi usein itse oheisella, "idioottivarmalla" ohjeella:

- 1 rkl happoa (esim. viinietikkaa tai sitruunamehua)
- 3 rkl öljyä
- 1 tl dijon sinappia
- ripaus suolaa, pippuria ja sokeria

Kastikkeen aineet saa todella helposti sekaisin sellaisella patterikäyttöisellä maidonvaahdottajalla, joka kuvassakin näkyy.





Olen ehkä kertonut, että mieheni pitää rahkajälkkäreistä. No, vispipuurosta hän pitää vähintään yhtä paljon. Hänelle käy oikein hyvin myös ne kaupan versiot, mutta minä tykkään itsetehdystä vispipuurosta, joka on vatkattu oikein kuohkeaksi. Tässä todella helppo ohje teillekin kokeiltavaksi-

Puolukkavispipuuro:

- 1,2 l vettä
- 3 dl puolukoita
- 1,5 dl mannasuurimoita (tummat suurimot käy tosi hyvin)
- ½ tl suolaa
- ½ -1 dl sokeria





1. Laita kattilaan vesi ja puolukat, ja anna kiehua hiljaisella tulella n. 10-15 min kunnes puolukat ovat menettäneet värinsä. (Tässä vaiheessa voit halutessasi siivilöidä nesteestä puolukankuoret pois, mutta ne voi hyvin myös jättää, niin kuin minulla on tapana.)

2. Vispaa kiehuvaan nesteeseen mannasuurimot ja keitä koko ajan sekoittaen n. 10 min.

3. Sekoita kuumaan puuroon vielä suola ja sokeri.

4. Anna puuron jäähtyä ja vatkaa sitten sähkövatkaimella kuohkeaksi.

5. Nauti sokerin ja kylmän maidon kanssa, NAM!

~~~

Sellaisia kokkauksia tällä kertaa. Katsotaan tosiaan, jos ensi perjantaina olisi tarjolla jotain muutakin kuin kukkakaalia.. ;)


Viettäkää kaikki oikein hauska ja rentouttava viikonloppu! 


keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Lapsuuteni kesät ovat sumuun vajonneet

Kiitos kaikille edellisen postauksen ihanista nimitarinoista kommenttiboksissa! Olette kyllä niin kivoja, kun jaksoitte ja viitsitte ne kanssani jakaa. Jos joku ei vielä ole ko. komentteja lukenut, niin kannattaa kyllä käydä kurkkaamassa. Saatatte saada vaikka hymyn huulille... :D

Pientä mutinaa... Meidän nettiyhteys katkesi eilen ilalla kokonaan ja on nytkin TOOOSI hidas. Inhoan kaikkia teknisiä ongelmia, kun en ymmärrä niistä mitään, mrrrrrr...

Sitten tämän päivän tarinaan. Oikeastaan sekin liittyy vähän edelliseen postaukseen, ainakin siten, että nimiä mietiskellessä tuli tämänkin postauksen koirat mieleen. Sitten kun autossa vielä sattui soimaan otsikon kappale, niin postausaihe oli sillä selvä.



Ines ja Rosa mökin verrannalla kesällä 2010.


Meillä vietettiin lapsuudessani kesät melkeinpä aina ja kokonaan suvun kesämökillä Itä-Suomessa. Äiti piti meidän lasten kanssa aina pitkän kesäloman ja mökillä saattoi vierähtää parikin kuukautta. Isällä oli ihan normaali kuukauden loma, joten osa kesästä sujui usein niin, että isä oli viikot Helsingissä töissä ja ajoi viikonlopuiksi maalle. Äiti ja me tyttäret sitten elettiin keskenämme vähän semmoista boheemia mökkielämää; kukuttiin iltaisin pikku tunneille ja nukuttiin sitten pitkälle päivään. ;)




Minä olen kolmesta sisaruksesta nuorin, vähän sellainen pilalle lellitty iltatähti. Kun vanhemmat sisaret aikanaan lopettivat mökkeilyn kesätöiden ja Inter-railin viedessä mukanaan, sain minä äidin kanssa mökkeillä paljon ihan kaksistaan. Meidän päivien ainut rytmittäjä oli kyläkauppa, joka sulki arkisin viideltä. Sinne piti yrittää välillä ehtiä ruokavarastoa täydentämään. (Eikä kuulkaas aina ehditty.. :D) Iltaisin tykättiin käydä pitkillä kävelyillä, vaikka lenkkimaastot olivat kaupunkilaisille aika omalaatuiset. Maantien vartta ja kapeita hiekkateitä siellä piti kävellä, mutta hyvin se sujui. Kesäillat olivat valoisia, eikä liikennettä tuohon aikaan niin paljoa ollut. Iltalenkkeihin liittyy ne koiramuistotkin.



Jimi-vauva mökkirannassa kesällä 2009.

En tiedä osaatteko te muut haukkua samalla tavalla kuin koira? Minä ja toinen siskoistani osataan. Yhtään en tiedä mistä moinen taito on peräisin, mutta voin vakuuttaa, että haukuntamme on todella aidon kuuloista. Kerran mökillä kävi sitten niin, että odottelin pihalla äitiä iltalenkille ja haukuin siinä samalla aikani kuluksi. ;) Yhtäkkiä pusikosta pihaan ilmestyi koira. Rotua en varmasti tiedä sanoa,  näytti kovasti huskylta. Koira oli kiltti, mutta ei kovinkaan välittänyt rapsutteluista. Hauskinta oli kuitenkin se, että koira lähti ihan omaehtoisesti meidän mukaan kävelylle. Se jolkotteli koko matkan vähän meidän edellä ja mökille palattuamme se katosi samaiseen pusikkoon josta  oli tullutkin.



Mökkitie.


Seuraavana iltana päätin kokeilla, että tuleeko koira taas, jos haukun. Koirahan tuli ja sama kävelysysteemi toistui. Eräänä päivänä kun olimme ehtineet kyläkaupaan ennen sen sulkeutumista, otimme koiran puheeksi kauppiaan kanssa. Hän osasi kertoa, että koiran nimi on Popi ja, että se asuu n. puolen kilometrin päässä meiltä. Popi olikin sinä ja seuraavana kesänä äidin ja minun vakikaveri lenkillä. Minä kysyin aina äidiltä, että haukunko Popin mukaan. Ihan joka kerta Popi ei tullut, mutta useinmiten.



Yhden maalaistalon pihassa, jonka ohi lenkkimme kulki sekä mennessä että tullessa, vartio karjalankarhukoira Jehu. Popi kävi Jehun aina ohimennen haistelemassa ja Jehukin saattoi kävellä meidän kanssa pienen matkan, mutta palasi aina pian omaan pihaansa. Kerran kävi niin, että Popi ei ollutkaan äidin ja minun mukana, jolloin Jehu tuli meidän kanssa koko lenkin. Jäi vaan matkasta sitten oman kodin kohdalla takaisin tullessamme, eikä tullut mökille asti. Jatkossakin Jehu otti aina Popin paikan lenkkiseurana, jos näki että olimme liikkeellä ilman Popia.








Vähän kuulostaa tämä tarina nyt itsestäkin uskomattomalta, mutta kyllä se jotenkin noin meni. Hassua. Ja mukavaa. Ajatelkaa nyt, kun minä kaupunkilaistyttö koirankaipuussani sain nauttia koiraseurasta noin odottamattomalla tavalla. Lapsuuden kesien soisin kaikilla olleen yhtä lempeitä ja täynnä hyvää mieltä kuin minulla oli.

Rosa ja Ines mökin tuvassa kesällä 2010.

No sitten tähän päivään, syksyyn ja sateisiin, huoks.. Pitääkähän kaikki itsenne ja koirat kuivina, kun tuolla ulkona seikkailette. Sisällä sentään voi sitten hyvällä omallatunnolla käpertyä viltin alle juomaan teetä kynttilän valossa ja kuunnella vaikka Eppu Normaalia. Ü


PS. Postauksen kuvat on otettu mökiltä eri kesinä. Osa on kännykkäkuvia, joten laadussa ei ole hurraamista, mutta ehkä kuitenkin saatte vähän kiinni mökin tunnelmasta. Mökin on rakentanut äitini isä 50-luvun alussa, pian sotien jälkeen.