1. Suosikkiväri? Kaikki sinisen sävyt, paitsi sähkönsininen. Erityisesti siniturkoosi.
2. Suosikkieläin? Koira (tietysti!)
3. Suosikkinumero? Ei ole
4. Suosikki alkoholiton juoma? Kahvi
5. Facebook vai Twitter? Ei ja ei
6. Intohimosi? Ruoka ;)
7. Saada vai antaa lahja? Antaa
8. Suosikkikuvio? Sydän ♡
9. Suosikki viikonpäivä? Perjantai
10. Suosikkikukka? Vaikea, näitä on niin monta. Yksi suosikeista on helmihyasintti.
+ 11. Suosikkivalokuva
 |
| Rosa ja Ines kesällä 2010 |
Toki mieluisia kuvia on vaikka kuinka paljon muitakin, mutta tuo (kännykällä otettu) kuva meidän ensimmäisestä koirakaksikosta on minulle hyvin rakas. Jostain syystä erityisesti Rosa on ollut viime päivinä paljon mielessäni. Muistelen hänen viimeisiä viikkojaan viime kesänä ja pohdin taas kerran, olisiko minun pitänyt huomata hänen vointinsa huononeminen aikaisemmin ja/tai puuttua siihen tiukemmin. Olen taipuvainen jossitteluun ja itsesyytöksiin tällaisissa isoissa asioissa. Pienempien asioiden ja ns. maallisten murheiden osaan paremmin antaa olla.
 |
| Kuva |
Näihin ajatuksiini osui sopivasti perjantain jakso Inhimillisestä Tekijästä. Pidän ohjelmasta muutenkin paljon, vaikka siinä käsiteltävät aiheet ovat usein tosi rankkoja. Niistä saa kuitenkin aina paljon ajateltavaa, kuten nytkin. Jaksossa oli aiheena lapsena sairastaminen ja siitä aiheutuneet hylätyksi tulemisen tunteet sekä muut traumat. Yksi haastateltavista oli lastenpsykiatri Tuula Tamminen. Aihe oli yleisestikin hyvin mielenkiintoinen, mutta minuun kolahti erityisesti eräs psykiatrin näkemys. Hänellä oli hyvin puhutteleva mielipide syyllisyyden tuntemisesta. Vaikka syyllisyys tuntuu äkkiseltään pelkästään negatiiviselta tunteelta, niin sen voi nähdä myös hyvänä asiana. Syyllisyys tarkoittaa, että välittää ja on kiinnostunut. Lisäksi se voi olla myös voimavara sitä kautta, että syyllisyys saa meidät toimimaan tilanteissa, joissa ilman sitä emme ehkä jaksaisi tai saisi aikaiseksi tehdä mitään.
Viime keväänä tähän aikaan meillä oli kolme koiraa: Rosa-mummu ja kaksi pentua.
 |
| Peppi, Rilla ja Rosa huhtikuussa 2011 |
Tänä keväänä enää kaksi.
Vähän haikeista fiiliksistä huolimatta haluan toivottaa teille -
oikein mukavaa uutta viikkoa!
PS. Inhimillinen Tekijä on katsottavissa netissä YLE Areenassa. Uusin jakso löytyy täältä.
Tiedän tuon syyllisyyden tunteen, ei kai siitä pääse.
VastaaPoistaTäytyykin katsoa taas Inhimillinen tekijä Yleareenalta. Usein ennenkin olen sen sieltä katsonut.
VastaaPoistaSe on varmasti tuo vuosipäivä, joka tuo ainakin alussa ikävän mieleen. Entinen työkaveri joutui luopumaan vuosi sitten molemmista koiristaan samaan aikaan, tai halusikin että melkein saman ikäiset lähtee yhdessä. Ja taas olen huomannut, että tapahtuma nousee hänellä mieleen. Vaikka onkin jo uusi kaksikko seurana. Kyllä sitä surua oli sydäntäsärkevää sivustakin seurata. Toisaalta olen aina ajatellut, että jos ei tunne surua niin ei iloakaan.
<3 Koiratäti
Voi sua <3
VastaaPoistaKuule, mä uskon, että tuo jonkin asteinen syyllisyys tulee jokaiselle, joka menettää rakkaan. Kun mä äitini silloin aikanaan menetin, mulla oli kuukausi tolkulla, tai oikeastaan vuosikaudet, huono omatunto ihan ihmeellisistä pienistä asioista. Lopulta mä ymmärsin, etten olis voinut tehdä mitään toisin. Mulla tosin oli aikaa varautua pahimpaan. Joskaan mä en usko, että siihen siltikään koskaan osaa varautua. Kun menettää rakkaan, olkoon sitten läheinen ihminen tai rakas lemmikki, yhtäkkisesti, saattaa tietysti moni asia jäädä sanomatta ja tekemättä. Tai huomaamatta. Mutta kun kaikkea ei voi huomata, eikä tarvitse huomata. Me ollaan vaan ihmisiä. Oli miten tahtos, mä uskon, että se syyllisyys kuuluu jollakin tapaa selviytymiprosessiin. Siihen, että selviää rakkaan menettämisestä ja toipuu siitä ajan kanssa. Hali <3
Mä kanssa aiemmin katsoin usein Inhimmillistä tekijää, musta se on yks ihan parhaista keskusteluohjelmista. Nyt vaan on jäänyt kaikki tollanen "oikeesti järkevä" vähemmälle.. iltasin mieluummin nakkaa aivot narikkaan ja toljottaa jotain vähemmän merkityksellistä ja ajatuksia herättävää. Mutta tosta syyllisyydestä. Se on veemäinen matkakumppani, etenkin jos ihminen on helposti syyllistyvää sorttia. Ja mä olen. Se on joskus tosi raskas osa. Mutta onhan siinä se toinenkin puoli, juuri tuo välittämis-näkökulma. Ei voi tuntea syyllisyyttä, jos ei välitä muista ihmisistä. Onhan syyllisyys melko pitkälle sidonnainen moraaliin; Kun on tehnyt väärin toista kohtaan, tuntee luonnollisesti syyllisyyttä. Ihminen, joka ei milloinkaan tunne syyllisyyttä, ei ilmeisesti myöskään sitten koskaan tunnista/tunnusta tehneensä mitään väärää. Ja se taas mun mielestä ei ole inhimmilistä. Kaikkihan me joskus virheitä tehdään ja tahtomattammekin satutamme tai loukkaamme toista. Mä tarkoitan nyt siis sellasta tervettä syyllistymistä. En sellasta, jota mä välillä tunnen tiettyyn asiaan liittyen, vaikka mun ei tarttis. Mä vaan niin perhanan helposti syyllistän itseäni ja mut on helppo syyllistää. Se on helppoa erityisesti sellaiselle, joka tietää sen mun kipukohdakseni.
Älä sä ainakaan suotta tunne syyllisyyttä, Rosa oli ihan tasan taatusti rakastettu ja hyvin pidetty. Mä uskon vakaasti, että se eli hyvän elämän teidän huomassa. ja sehän se tärkeintä on, eikö? Hali vielä, iso!
Kauniita ajatuksia! Täällä oli eilen surumielinen päivä, vaikkei mitään erityista tapahtunutkaan - joskus vaan surulliset ajtukset saavat vallan.
VastaaPoistaToivotamme Jaltsan kanssa iloisempaa viikon alkua!:)
Ja Rosa on takuuvarmasti nauttinut viimeisistä viikoistaankin ihan täysillä, teit ratkaisun juuri niin oikeaan aikaan kuin sen vaan voi tehdä <3
Kaunis Nelli: juu, näin se on. Rakkauteen kuuluu niin paljon, myös surua ja syyllisyyttä. Onneksi myös paljon iloa ja onnea. <3
VastaaPoistaKoiratäti: juu, kannattaa katsoa!
Niin se varmaan on, että kesän lähestyminen muistuttaa niin selvästi niistä Rosan viimeisistä ajoista. Tuntuu, että vähän kaikesta tulee joku muisto Rosasta mieleen. Mieli ei kuitenkaan ole mitenkään toivoton tms. Enemmänkin sellainen haikea. Monet muistot ovat kuitenkin tosi iloisia ja hyviä.
Täällä blogissa tästäkin asiasta on niin helppo ja luontevaa puhua, kun tietää että monet teistä lukijoista olette käyneet tai käytte samanlaisia fiiliksiä läpi.
Kiitos taas kerran Sinulle empatiasta! <3
Titta: I know..
Sen lastenpsykiatrin näkemys syyllisyydestä oli mulle jotain ihan uutta ja avartavaa. Enkä mä oikeasti ole mitenkään syyllisyydessä erityisesti rypevää tyyppiä. Meidän molempien edesmenneiden koirien historiaan vaan liittyi hankalia,lääketieteellisiä jutskia, jotka teki asioista "ei niin yksiselitteisiä". Mutta siis, katso ihmeessä toi jakso Arenassa. Mä uskoisin, että se puhuttelee sua monella tavalla paljon.
Itse asiassa toinen juttu, joka on tehnyt mut vähän surumieliseksi on SE Äiti-biisi. Ihan mielettömän kaunis melodia ja SANAT! O-ou. Mun äiti kuoli neljä vuotta sitten. Oon asian kanssa erittäin sinut, koska äidin (ja meidän) kannalta asiat meni niin hyvin kuin sellaisessa tilanteessa ikinä vaan voi. SE biisi toi silti hyvin, hyvin elävästi mieleen äidin ja sitä kautta myös Rosan. Voin vaan kuvitella sun fiiliksiä, kun sen kuulit.. (())
Kiitos tuhannesti ihanasta kommentista! <3 Siitä huokuu todellinen ymmärrys ja empatia. <3
Jaltsalansia: tajusit täysin mitä tarkoitin! Joskus tosiaan vaan on surumieliset fiilikset, vaikka kaikki on oikeasti ihan hyvin. Eikä se mitään haittaa. Sitten tuntuu ilot taas entistä paremmalta. :)
Kiitos, samoin sinne, iloisempaa mieltä! <3
Ihanasti sanoit Rosasta - kiitos myös siitä! <3
Tuuttaks tyä heinäkuussa Forssaan, siis Tammelaan? Voitas tavata. Pliis!
VastaaPoistavarmasti jokaisella on noita ajatuksia, kun on joutunut saman kokemaan. Voimia ja anna elämän vaan jatkua, nyt teillä on kaksi nuorempaa versiota, jotka ei varmasti korvaa vanhoja rakkaita, mutta ovat varmasti ottaneet omat paikkansa sydämessä :) Iines ja Rosa sai elää varmasti hyvän elämän teillä!
VastaaPoistaMyrsky: no eihän sitä koskaan tiedä vakka tultaiskin. Olis kyllä todella mukavaa nähdä!
VastaaPoistaEeva: juu, aina välillä muistot valtaavat mielestä vähän enemmän tilaa. No, sehän kertoo vaan suuresta ikävästä ja rakkaudesta.
Olet kyllä todella oikeassa siinä, että Rilla ja Peppi ovat myös meille hyvin rakkaita. Onneksi ihmisen sydämeen mahtuu paljon rakkaita ja rakkautta! <3