Pepin kuulumisia

Viimeisen parin vuoden sisällä elämääni on saapunut, monen hassun mutkan kautta, iso annos lisää koirajuttuja. Olen päässyt seuraamaan hyvin läheltä koirien rescuetoimintaa eri muodoissaan sekä tutustunut koirien käyttäytymisestä paljon tietäviin ihmisiin. 

Tätä blogia pidempään seuranneet muistavat ehkä, että meillä on ollut Pepin käytöksen kanssa ongelmia jo hyvin pitkään, oikeastaan aina. Kävimme alkuvuosina useamman eri käytösihmisen luona, mutta oikeastaan mitään konkreettista, ainakaan pitkäkestoista, apua emme käynneistä saaneet.

Toki ymmärrän, että suurin ongelma ei ole Peppi vaan me, Pepin ihmiset. Huomasin jo Pepin ollessa pentu, että en osaa lukea koiraani. Hänen reaktionsa poikkeavat niin paljon meidän muiden koirien vastaavista, että olin ja olen edelleen usein aivan ymmälläni. Peppiä kuvaa varmaankin parhaiten sana epävarma. Siksi käytöksessä vaihtelee arkuus/pelokkuus mutta myös aggressiivisuus. Olen kokenut vaikeana komentaa kovin sanoin arkaa koiraa, mutta toisaalta aggressiivisuus tietenkin kaipaisi siihen puuttumista. Voin ihan rehellisesti sanoa, että olen ns. nostanut kädet pystyyn Pepin suhteen jo muutama vuosi sitten. Meillä on keskitytty ihan vain elämään normaalia arkea ja oikeastaan annettu Pepin olla sellainen kuin hän on. Eikä siinä mitään, kotiympyröissä Peppi on mitä ihanin pieni koira. 

Nyt asiaan kuuluu pitkästä aikaa jotain ihan uutta. Juttelin Pepin käytöksestä yhden uuden tuttavuuteni kanssa. Suski tietää koirien käyttäytymisestä todella paljon. Ilokseni hän kiinnostui Pepistä niin paljon, että lupautui antamaan meille yksityistunteja. Toki hänenkin kanssaan kaikki lähti liikkeelle siitä tosiasiasta, että suurin ongelma ei ole Pepissä vaan minussa (/meissä ihmisissä). 

Nyt meillä on takana iso määrä harjoituskertoja ja voin ilokseni todeta, että tilanne on jo aivan erilainen. Suski on jaksanut vastata melko blondeihin kysymyksiini ja häneltä riittää kärsivällisyyttä neuvoa minua aina uudestaan ja uudestaan. 

Mitä sitten on harjoiteltu? No, yksi iso arjen ongelma minulla on ollut saada Peppiä iltapissalle omalle pihalle. Meillä on siis tapana pissattaa koirat ihan viimeiseksi ennen nukkumaan menoa nopsasti omalla pihalla. Rilla, joka rakastaa kaikkea ulkoilua, menee tietysti aina innoissaan pihalle, kun ovi avataan. Pepin kanssa tästä iltapissatuksesta on ajan myötä saatu kehiteltyä kunnon draama. Minä haluan, että Peppi käy iltapissalla, mutta Peppi ei useinkaan halua mennä. Tilanne on eskaloitunut siihen pisteeseen, että sekä Peppi että Rilla arvaavat illalla, milloin meinaan heidät pihalle päästää. Tästä seuraa Pepin aggressiivista murinaa, jopa näykkimistä, jota Rilla säestää hermostuneella ulinalla. Ei hyvä!

Suskilla oli asiaan erittäin yksinkertainen konsti. Minä laitan Pepille hihnan kaulaan ja sitä hennosti vetämällä ohjaan Pepin pihalle. En rehellisesti sanottuna uskonut tämän toimimiseen ensi kuulemalta kovinkaan vahvasti. Vaan väärässä olin! Homma toimi kuin tanssi ihan ensimmäisestä kerrasta lähtien. Sittemmin Peppi on jo tottunut uuteen systeemiin niin hyvin, että kun otan hihnan esiin, hän vähän jopa kurottaa kaulaa kuin sanoen, että laita vaan se hihna, niin minunkaan ei tarvitse rähjätä. Hihnaksi Suski suositteli ns. noutajahihnaa, jonka silmukka on tosi helppo sujauttaa koiran kaulaan. Tuntuu ihan uskomattomalta, miten pienellä konstilla tuo jokailtainen stressitilanne on saatu ratkaistua!

Toinen asia, mitä harjoitellaan, on vähän isompi kokonaisuus. Pepin aikana meillä on käynyt aina vain vähenemissä määrin vieraita. Ongelma on ollut se, että vieraan ihmisen tullessa meille, Peppi hermostuu täysin. Hän haukkuu kovaa, stressaantunutta haukkua jopa koko vierailun ajan ja saattaa myös tehdä hyökkäyksiä vieraan jalkoihin. Ei ehkä ihan pure, mutta näyttää kunnolla hampaita. Näissä tilanteissa myönnän olleeni täysin ulapalla. Toki tässä matkan varrella on kokeiltu erilaisia juttuja, esim. laitettu Peppi toiseen huoneeseen, komennettu, oltu huomioimatta, jne., mutta yrityksistämme on puuttunut suunnitelmallisuus ja johdonmukaisuus. Niinpä ajan myötä vieraita ei juuri ole meillä käynyt.

Joku siellä ehkä ajattelee, että olemmepa olleet valmiita luopumaan paljosta, mutta ei se ihan niinkään ole. Meillä ei ole koskaan käynyt paljon vieraita. (Vieraiksi ei lueta siskontyttöä ja Jimiä, jotka kuuluvat Pepinkin mielestä käytännössä omaan laumaan.)  Olemme aikamoisia kotihiiriä ja nautimme siitä, että kotiin saa vetäytyä olemaan ihan vaan oman porukan kesken. Mutta kyllä, varsinkin minä, haluaisin silloin tällöin kutsua ihmisiä meille syömään ja iltaa istumaan. Viime syksynä kokeilimme kerran laittaa koirat varastotiloihin vieraiden käynnin ajaksi. Meillä on erillisellä sisäänkäynnillä varustettu lämmin varastotila, jonne teimme koirille mukavan aitauksen ja tämä järjestely toimi yllättävän hyvin. 

Suskin kanssa harjoittelemme nyt toisenlaista mallia, joka alkoi ovikellotreenillä. Peppi nimittäin provosoituu ovikellon äänestä tosi pahasti. Tarkoitus olisi päästä tilanteeseen, jossa Peppi ei hermostuisi ovikellosta ja oppisi jopa suhtautumaan ovesta tuleviin ihmisiin rauhallisesti. Sen jälkeen hän saisi itse vetäytyä esim. työhuoneeseen, jos niin haluaa. Pepistä tuskin koskaan tulee samanlaista vieraita rakastavaa, kuin kaikki westiemme ovat. Eikä tietenkään tarvitsekaan, enkä sellaista odota/kuvittele. Ihanaa olisi, jos minä osaisin ohjata Peppiä sietämään ovikellon äänen ja vieraiden ihmisten, ehkä jopa koirien, tulemisen meille eli Pepin reviirille, jota hän tuntuu puolustavan tosi hanakasti.

Tällä hetkellä tilanne on jo aika hyvä. Peppi haukkuu kyllä edelleen sekä ovikellolle että sisään tuleville ihmisille. Silti ero entiseen on tosi iso! Peppi nimittäin haukkuu selkeästi vähemmän fanaattisella nuotilla ja haukkuminen kestää vain jonkun aikaa, maksimissaan ehkä n. 10 min. Muutos entiseen on valtava. Peppi myös usein miten vetäytyy ihan oma-aloitteisesti työhuoneeseen ja antaa aika hyvin vieraiden olla muualla talossa.

Suurin muutos on tapahtunut minussa. Olen saanut itsevarmuuteni takaisin! Koska huomaan, että Suskin ohjeet toimivat, niin olen itse rauhallinen. Ja kun minä olen rauhallinen, niin pystyn ohjaamaan Peppiä rauhallisesti ja johdonmukaisesti. Peppi tosiaan on vain hyvin epävarma ja tarvitsee varman ihmisen ohjausta.

Huomaan, että pystyn nykyään kohtaamaan Pepin kanssa luottavaisin mielin oikeastaan minkä tahansa tilanteen. Ennen pyytelin anteeksi ja selittelin Pepin käytöstä. Nyt vain totean, että Peppi on tällainen ja kerron, mitä toivon ihmisten ottavan huomioon Pepin kanssa. Aika mahtavaa, eikö!

Lopuksi haluan vielä kiittää kaikkia teitä ihania, jotka otitte osaa isäni poismenoon. 

Sananne merkitsevät todella paljon - kiitos! ♥ 

Aina ja ikuisesti

Eilen käiväisin taas täällä, omassa blogissa, lunttaamassa muutamia reseptejä. Vaikka meistä ei ole kuulunut yli vuoteen mitään, niin blogi on säännöllisen epäsäännöllisesti mielessä ja myös kaikki te, jotka olette blogia joskus lukeneet ja/tai tänne kommentoineet. Monen monta kertaa on ollut mielessä tänne palata. Tähän asti kynnys on noussut liian korkeaksi; miten aloittaa, kun on niin paljon kerrottavaa? Nyt päätin viitata kintaalla omille odotuksille ja säännöille sen suhteen, miten tänne kuuluu kirjoittaa ja kirjoittaa vaan sen, mikä luontaisesti haluaa tulla sanotuksi. En tiedä, onko tämä vain tämmöinen kertaluonteinen piipahdus, vai seuraako tästä jotain enemmän, se jääköön nähtäväksi.

Täällä on kaikki pääpirteittään ennallaan. Koiratytöt pyörivät samalla tutulla pihalla ja me miehen kanssa palvelemme heitä parhaan taitomme mukaan. ;) Peppi vietti tammikuussa kuusivuotissynttäreitä ja Rilla täyttää seitsemän lokakuun alussa. Jälleen kerran ihmettelen, kuinka aika kiitää semmoista vauhtia, että en meinaa perässä pysyä. Miten meidän pikkuisista pennuista on yhtäkkiä tullut keski-ikäisiä neitokaisia?

Kulunut kevät ja kesä muistetaan yleisesti varmasti surkeista säistä. Meille sää on ollut jotakuinkin yhden tekevää. Suomi juhlii tänä vuonna satavuotisia. Meille vuosi jää mieleen ihan muista syistä.

Uutta vuotta vietettiin tutuissa merkeissä siskontytön ja Jimi-chihun kanssa. Myös alkuvuosi lähti mukavasti käyntiin. Olin oikein erikseen päättänyt, että omistan tämän vuoden kaikelle kivalle: kulttuuririennoille, elämyksille ja kokemuksille. Kävin tammi- ja helmikuussa katsomassa monenlaisia esityksiä niin teatterissa kuin konserttilavoilla. Osallistuin myös aivan ihanalle viikonloppukurssille ja suunnittelimme miehen kanssa kauan haaveiltua matkaa New Yorkiin huhti- toukokuussa. No, toisin kävi. Maaliskuun ensimmäisenä päivänä saimme tietää, että isältäni oli löydetty, täysin sattumalta, laajalle levinnyt haimasyöpä. Mitään ei ollut tehtävissä ja isällä aloitettiin saattohoito saman tien. Voitte varmaan uskoa, että kaikki suunnitelmat menivät uusiksi. Sellaista elämä on, haurasta ja arvaamatonta.

Siinä isän saattohoidon lomassa Pepiltä leikattiin toisesta silmäluomesta adenooma, joka on adenokarsinooma-syövän esiaste. Toivon sydämestäni, että leikkaus poisti vaivan kerralla, eikä siihen tarvitse enää koskaan palata! Leikkauksen suoritti tietenkin luottoeläinlääkärimme Heikki Putro. Samalla Peppi steriloitiin, josta aiheutui yllättäen voimakas valeraskaus, jonka seurauksena Pepin nisät täyttyivät ääriään myöten maidosta. Koko kevät meni jonkinlaisessa sumussa ja yhtenä epätodellisena yönä istuimme miehen ja Pepin kanssa Tammiston päivystyksessä. Luulin itse, että Pepin leikkaushaava oli tulehtunut, mutta totuus oli tosiaan maitoa täynnä olevat nisät. Muutama päivä lypsettiin mäyräkoiraa aamuin illoin kunnes maidontuotto saatiin kuriin estolääkkeellä.

Leikattu silmäluomea ja leikattu mahaa - voi pientä Peppiä. ♡

Oudot mahamakkarat, jotka olivatkin maitoa! :o

Samaan aikaa Rillalla oli pitkittynyttä korvavaivaa, jota jouduttiin selvittelemään lopulta myös video-otoskoopilla nukutuksessa. Pepillä todettiin leikkauksen yhteydessä, että hammaskivi pitää puhdistaa mahdollisimman pian ja se tehtiin tikkien poiston yhteydessä. Jossain vaiheessa tuntui, että olin jatkuvasti jommankumman koiran kanssa lääkärissä, menossa lääkäriin, lääkitsemässä, lypsämässä, vahtimassa rauhoituksesta heräilevää koiraa, jne. jne. Kaiken muun ajan vietin tietysti isän luona sairaalassa.

Koirat onneksi toipuvat kevään rääkistä, mutta isästä jouduimme luopumaan kesäkuun ensimmäisenä lauantaina, koulujen päättäjäispäivänä. Monille päivä oli kaiken uuden ja jännittävän alku, meille erään aikakauden loppu.

Äidin kuolemasta tulee tänä syksynä jo kymmenen vuotta ja nyt on sitten edessä myös lapsuuskodin myyminen. Vaikka olen toki ennenkin tajunnut, että tällainen on iso asia, niin en silti osannut yhtään kuvitella, kuinka iso se minulle on. Tunnen kirjaimellisesti itseni orvoksi, koen olevani jollain tapaa täysin yksin ja omillani tässä maailmassa. Karmea tunne! Ja yllättävä - enhän minä monellakaan mittarilla ole millään tavalla yksin. Mutta tunne on tunne, se on, mitä on - sanoi järki tai logiikka mitä vain. Sopeutumiseen ja suruun auttaa ihan varmasti aika. Niin se on aina ennekin auttanut. Nyt täytyy vain malttaa, antaa surulle ja kaipaukselle se aika, joka niille kuuluu.

Onneksi on perhe ja ystävät sekä tietenkin koirat! Voiko tuntea itsensä totaalisen yksinäiseksi, jos kaksi tällaista seuraa koko ajan varjoina perässä?

Rilla ja Peppi kyllä tietävät, että mammalla on rankkaa. He lohduttavat täydestä sydämestä, niin kuin vain he osaavat. ♥ 

Hei sinä, 

joka satuit tämän yllätyspostauksen näkemään, 

mukavaa uutta viikkoa just sulle! 

2+2=monta!

Hihii, monta on! Kävi nimittäin niin, että Jimpsun mamma lähti kummitätinsä perheen kanssa reissuun ja se tarkoitti sitä, että kaksi koiraa tarvitsi hoitopaikan. Eihän siinä mitään, Jimpula viihtyy meillä oikein mainiosti eli tänne vaan! Kummitädin perheen havannatyttö Viivi ei sitten taas ole koskaan ollut hoidossa muualla kuin Jimpsun mammalla niNnillä ja on vähän arkaliini. Niinpä sitten otettiin muutama harjoittelukerta tässä keväällä. Ne tosin menivät lähinnä niin, että Viivi seurasi niNniä erittäin tiiviisti, mutta tulipa hoitopaikka noin muuten edes tutuksi. Täällä me ollaan nyt sitten viikko taiteiltu neljän koiran kanssa ja ihan hyvin on mennyt. Viivi on tosi suloinen ja kiltti koira ja kerrankin minä saan olla se kaikista turvallisin ihminen. Yleensä kaikki koirat rakastuvat mieheeni, mutta Viivi aristaa jostain syystä juuri miehiä ja kun parempaakaan ei ole tarjolla, niin minä olen saanut Viivistä pienen varjon - voi liikutus. ♡ 

Meidän ärripurri pitkuliini Peppi on käyttäytynyt vierasta kohtaan kohtuullisesti. Mutta silloin kun Peppi on papan sylissä, niin Viivin kannattaa kiertää vähän kauempaa. Peppi on hyvin mustasukkainen papastaan. 

Viivi on opetettu talon tavoille.. ;) 

Jimille tämä hoitokerta on ollut sillä tavalla erilainen, että hän on joutunut jakamaan vierailevan tähden samaa erityishuomiota Viivin kanssa. Voi pientä. 

Huomenna koittaa sitten Viivin ja Jimpsun onnen päivä: omat ihmiset saapuvat reissusta! Ja me joudumme totuttelemaan taas vain kahteen koiraan. Mahtaa olla muutaman päivän aika aution tuntuista. 

Pakko vielä kertoa, että vaikka neljä koiraa on meille monta, niin viime viikonloppuna täällä oli iltaa viettämässä myös ystäväni hänen neljän koiransa kanssa eli koiria oli yhteensä kahdeksan. Se oli huvittavaa! Pienin oli Jimi-chihu ja suurin huskytyttö Ira. Harmillisesti kuvatodisteita ei löydy muuta kuin muutama onneton kännykkäräpsy. 

Mukavaa viikonloppua kaikille toivottaa 4-1! ;)