Ihan ensiksi haluan kiittää teitä kaikkia ihania, jotka jätitte kannustavia ja erittäin informatiivisiä kommentteja edelliseen postaukseen! Olen kiitollisuudesta ihan äimänä! Tämä on kyllä juuri sitä bloggaamisen parhautta, nopeaa vuorovaikutusta, josta on apua toivottavasti myös jollekin lukijoista, mutta nyt ainakin minulle. Teidän kommenttejen johdosta suhtaudun koko hampaiden venytysprojektiin paljon toiveikkaammin, ehkä tämä vielä tästä!
SUURI KIITOS SIIS TEILLE!
Sitten ihan toiseen aiheeseen...
Olen syntynyt Helsingissä ja asunut koko lapsuuteni ja nuoruuteni kaupungissa kerrostalossa. Enkä silloin osannut edes muusta haaveilla. Kaikki ystävätkin asuivat kerrostalossa. Naapurustossa oli paljon samanikäisiä lapsia, joiden kanssa leikittiin ulkona aina kun vain oli mahdollista.
Mieheni ja minun ensimmäinen yhteinen koti oli ihan Helsingin keskustassa, korkeassa kerrostalossa. Sieltä oli todella helppo kulkea minne vaan, kaikki oli lähellä. Oli ihanaa asua keskikaupungilla. Kunnes meille tuli Rosa ja kaupunki rupesi näyttämään ihan erilaiselta. Koiran kanssa mikään ei ollutkaan enää kaupungissa helppoa. Pissalenkit piti tehdä likaisilla kaduilla ja kunnon lenkeille lähdettiin autolla. Rosan iho ja tassut alkoivat myös näyttää allergisen westien merkkejä, eikä jatkuva kaupungin likojen poispeseminen helpottanut todellakaan oireita. Siitä se haave maalle muutosta sitten lähtikin.
Eipä aikaakaan, kun pääkaupungin pölyt oli karistettu kannoilta. Uudenlainen elämä koitti pikkukaupungissa, 60-luvun rivitalossa. Oma pieni pihapläntti ja puulämmitteinen sauna tuntuivat aivan uskomattomalta luksukselta. Ihmeteltiin ääneen, että voiko näin ihanaa ollakaan? Ihanaa se aluksi olikin. Rosan lenkittäminen kotiovelta alkavia kävelyteitä pitkin oli aivan mahtavaa. Rosan turkki vaihtoi myös konkreettisesti väriä ilmansaasteenharmaasta westienvalkoiseksi, hyvä homma!
Vaikka asuntomme oli talon keskimmäinen, ei meillä aluksi ollut seinänaapureita kuin toisella puolella. Toisen puolen asunto oli useamman vuoden tyhjillään asukkaan ollessa vanhainkodissa. Ne ainoat seinänaapurit olivat oikein mukavia: vanhemmat ja kaksi pientä tytärtä. Sitten meille tuli Ines, jota naapurin lapset olisivat halunneet tulla katsomaan ja ulkoiluttamaan monta kertaa päivässä. Itse en pidä ollenkaan ajatuksesta, että pelkästään meihin tottuneita koiria ulkoiluttaisi vieras lapsi. Lasten äiti oikein erikseen kerran kysyi minulta, että miksi lapset eivät saa ulkoiluttaa meidän koiria? Ymmärsi kyllä kun selitin, että koirat eivät ole tottuneet lapsiin ulkoiluttajina. Ja, jos koira vaikka pääsee karkuun, niin tilanne on aikas hankala. Tunsin silti itseni jotenkin huonoksi ihmiseksi. Naapureilla oli myös tapana nostaa tytöt pihojemme välisen aidan yli leikkimään koirien kanssa esim. kun söimme aamupalaa pihalla. Äiti sanoi aina kovaan ääneen tytöille, että koirien on hyvä totutella lapsiin, hmm..
No sitten se meidän toisenpuolen asunto myytiin ja siihen muutti nuori pariskunta pienen poikansa kanssa. Alkoi hankala vaihe meidän elämässä. Ines oli tottunut, ettei olohuoneen puoleisesta naapurista kuulu mitään ja nyt kun sieltä kuului, niin Ines rupesi haukkumaan ja Rosa yhtyi. Koirat haukkuivat ilmeisesti tuntikausia päivän aikana. Me emme tietenkään asiasta tienneet, kun olimme päivät poissa kotoa. Uudet naapurit valittivat kyllä kaikesta mahdollisesta muusta, kuten siitä, että kun meiltä päin tuulee, niin koirista lähtevät allergeenit tulevat heidän puolelleen ja heidän poikansa saa allergiaoireita. Pojan isä on lääkäri.. Lopulta vanhat naapurit kertoivat meille koirien hakkumisesta ja pääsimme puuttumaan ongelmaan. Hommasin heti molemmille haukunestopannat, jotka auttoivatkin nopeasti. Uusien naapureiden asenneongelmaan pannat eivät tehonneet. Eräänä jouluaamuna mm. kun toivotin heille pihalla hyvää joulua, sain happamaksi vastaukseksi, että ei ole hyvä joulu, koska he ovat joutuneet kuuntelemaan koko yön mieheni epävireistä laulua. Mieheni EI laula. Ilta yhdeksän aikaan taisimme kuunnella ylioppilaskuoron joululevyä. Tässä vaiheessa meillä oli jo muuttosuunnitelmat pitkällä.Totesimme yhdessä, että nyt on aika kokeilla omakotitaloasumista.
Kova työ oli löytää sopiva talo, mutta etsiminen kyllä lopulta palkittiin. Kuluva kesä on jo seitsemäs täällä maaseudun rauhassa, oman pihan suojissa. Omakotitaloasumiseen liittyvissä teknisissä- ja huoltoasioissa olemme aivan toivottomia. Taloyhtiössä asuminen on näiltä osin kyllä todella paljon vaivattomamapaa. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun esim. öljy on loppunut ja aamusuihku on otettu jääkylmällä vedellä. Pihalle ei osata eikä jakseta tehdä paljon mitään ja sen se on näköinenkin. Terassi on öljytty kerran, räytäskouruihin on kurkattu kerran, katolla käyty kerran jne.
Meidän boheemiin tyyliin sopii sitten kyllä se, että pyykkiä voi pestä vaikka keskellä yötä eikä joululevyn kuuntelu häiritse ketään. ;) Silti ehdottomasti paras puoli tässä asumismuodossa on se, että koirat saavat haukkua ja ulkoilla omalla pihalla niin kuin lystäävät ilman, että kukaan siitä häiriintyy. Kodin ympäriltä löytyvät ulkoilumaastot ovat myös tosi hyvät, iso plussa! Kun esim. maantien laitaa pitkin kävely olisi varmaan pitkänpäälle vähän tylsää.
Nämä asumisasiat ja -valinnat pyörivät taas mielessä, kun olin Pepin kanssa Helsingissä lääkärireisulla. Käväisin Pepin nukutuksen aikana Kampin kauppakeskuksessa ja meinasin todella jäädä jalkoihin siinä ihmisvilinässä. Autolla tein muutaman kilometrin matkaa lääkäristä Kamppiin n. 20 minuuttia. Toki maanantaina oli Rihannan konsertti Hietsussa, mutta silti. Vanhassa kotikaupungissa on välillä ihan kiva käydä, mutta kyllä maalla on mukavaa ;), en voi muuta sanoa! Läheiset välillä päivittelee, että kyllä te olette tehneet isoja päätöksiä koirien takia. Niin, millä tavoin niitä päätöksiä sitten tulee tehdä? Koko perheen viihtyvyyttä ajatellen kai. Tämä on taas sitä omannäköistä, kukin tavallaan! Koskaanhan ei toki tiedä minne elämä kuljettaa, mutta nyt on hyvä näin.
Tällaista mietiskelyä ja muistelua tänään. Kuvissa Rilla ja Peppi pihapuuhissa.
