maanantai 28. elokuuta 2017

Aina ja ikuisesti


Eilen käiväisin taas täällä, omassa blogissa, lunttaamassa muutamia reseptejä. Vaikka meistä ei ole kuulunut yli vuoteen mitään, niin blogi on säännöllisen epäsäännöllisesti mielessä ja myös kaikki te, jotka olette blogia joskus lukeneet ja/tai tänne kommentoineet. Monen monta kertaa on ollut mielessä tänne palata. Tähän asti kynnys on noussut liian korkeaksi; miten aloittaa, kun on niin paljon kerrottavaa? Nyt päätin viitata kintaalla omille odotuksille ja säännöille sen suhteen, miten tänne kuuluu kirjoittaa ja kirjoittaa vaan sen, mikä luontaisesti haluaa tulla sanotuksi. En tiedä, onko tämä vain tämmöinen kertaluonteinen piipahdus, vai seuraako tästä jotain enemmän, se jääköön nähtäväksi.

Täällä on kaikki pääpirteittään ennallaan. Koiratytöt pyörivät samalla tutulla pihalla ja me miehen kanssa palvelemme heitä parhaan taitomme mukaan. ;) Peppi vietti tammikuussa kuusivuotissynttäreitä ja Rilla täyttää seitsemän lokakuun alussa. Jälleen kerran ihmettelen, kuinka aika kiitää semmoista vauhtia, että en meinaa perässä pysyä. Miten meidän pikkuisista pennuista on yhtäkkiä tullut keski-ikäisiä neitokaisia?






Kulunut kevät ja kesä muistetaan yleisesti varmasti surkeista säistä. Meille sää on ollut jotakuinkin yhden tekevää. Suomi juhlii tänä vuonna satavuotisia. Meille vuosi jää mieleen ihan muista syistä.

Uutta vuotta vietettiin tutuissa merkeissä siskontytön ja Jimi-chihun kanssa. Myös alkuvuosi lähti mukavasti käyntiin. Olin oikein erikseen päättänyt, että omistan tämän vuoden kaikelle kivalle: kulttuuririennoille, elämyksille ja kokemuksille. Kävin tammi- ja helmikuussa katsomassa monenlaisia esityksiä niin teatterissa kuin konserttilavoilla. Osallistuin myös aivan ihanalle viikonloppukurssille ja suunnittelimme miehen kanssa kauan haaveiltua matkaa New Yorkiin huhti- toukokuussa. No, toisin kävi. Maaliskuun ensimmäisenä päivänä saimme tietää, että isältäni oli löydetty, täysin sattumalta, laajalle levinnyt haimasyöpä. Mitään ei ollut tehtävissä ja isällä aloitettiin saattohoito saman tien. Voitte varmaan uskoa, että kaikki suunnitelmat menivät uusiksi. Sellaista elämä on, haurasta ja arvaamatonta.

Siinä isän saattohoidon lomassa Pepiltä leikattiin toisesta silmäluomesta adenooma, joka on adenokarsinooma-syövän esiaste. Toivon sydämestäni, että leikkaus poisti vaivan kerralla, eikä siihen tarvitse enää koskaan palata! Leikkauksen suoritti tietenkin luottoeläinlääkärimme Heikki Putro. Samalla Peppi steriloitiin, josta aiheutui yllättäen voimakas valeraskaus, jonka seurauksena Pepin nisät täyttyivät ääriään myöten maidosta. Koko kevät meni jonkinlaisessa sumussa ja yhtenä epätodellisena yönä istuimme miehen ja Pepin kanssa Tammiston päivystyksessä. Luulin itse, että Pepin leikkaushaava oli tulehtunut, mutta totuus oli tosiaan maitoa täynnä olevat nisät. Muutama päivä lypsettiin mäyräkoiraa aamuin illoin kunnes maidontuotto saatiin kuriin estolääkkeellä.


Leikattu silmäluomea ja leikattu mahaa - voi pientä Peppiä. 

Oudot mahamakkarat, jotka olivatkin maitoa! :o


Samaan aikaa Rillalla oli pitkittynyttä korvavaivaa, jota jouduttiin selvittelemään lopulta myös video-otoskoopilla nukutuksessa. Pepillä todettiin leikkauksen yhteydessä, että hammaskivi pitää puhdistaa mahdollisimman pian ja se tehtiin tikkien poiston yhteydessä. Jossain vaiheessa tuntui, että olin jatkuvasti jommankumman koiran kanssa lääkärissä, menossa lääkäriin, lääkitsemässä, lypsämässä, vahtimassa rauhoituksesta heräilevää koiraa, jne. jne. Kaiken muun ajan vietin tietysti isän luona sairaalassa.

Koirat onneksi toipuvat kevään rääkistä, mutta isästä jouduimme luopumaan kesäkuun ensimmäisenä lauantaina, koulujen päättäjäispäivänä. Monille päivä oli kaiken uuden ja jännittävän alku, meille erään aikakauden loppu.






Äidin kuolemasta tulee tänä syksynä jo kymmenen vuotta ja nyt on sitten edessä myös lapsuuskodin myyminen. Vaikka olen toki ennenkin tajunnut, että tällainen on iso asia, niin en silti osannut yhtään kuvitella, kuinka iso se minulle on. Tunnen kirjaimellisesti itseni orvoksi, koen olevani jollain tapaa täysin yksin ja omillani tässä maailmassa. Karmea tunne! Ja yllättävä - enhän minä monellakaan mittarilla ole millään tavalla yksin. Mutta tunne on tunne, se on, mitä on - sanoi järki tai logiikka mitä vain. Sopeutumiseen ja suruun auttaa ihan varmasti aika. Niin se on aina ennekin auttanut. Nyt täytyy vain malttaa, antaa surulle ja kaipaukselle se aika, joka niille kuuluu.

Onneksi on perhe ja ystävät sekä tietenkin koirat! Voiko tuntea itsensä totaalisen yksinäiseksi, jos kaksi tällaista seuraa koko ajan varjoina perässä?




Rilla ja Peppi kyllä tietävät, että mammalla on rankkaa. He lohduttavat täydestä sydämestä, niin kuin vain he osaavat. ♥ 




Hei sinä, 
joka satuit tämän yllätyspostauksen näkemään, 
mukavaa uutta viikkoa just sulle!