Aurinko nousee on kastetta maassa.
Aika on herätä, nousta ja lähteä.
Kohdata ystävä kallehin.
Niin kaunis on maa, niin korkea taivas.
Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas
ja varjoisat veet, niin varjoisat veet.
Päivä on kirkas, vain metsässä tuulee.
Aika on naurun ja leikin ja riemun.
Mukana ystävä kallehin.
Niin kaunis on maa, niin korkea taivas.
Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas
ja varjoisat veet, niin varjoisat veet.
Aurinko laskee jo pitenee varjot.
Aika on eron ja jäähyväisten.
Poissa on ystävä kallehin.
Niin kaunis on maa, niin korkea taivas.
Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas
ja varjoisat veet, niin varjoisat veet.
Nämä ensimmäiset päivät ilman Rosaa ovat olleet pitkälti kaipuun ja ikävän täyttämiä. Mikään ei huvita, eikä oikein tunnu miltään. Kyyneleet valuvat valtoimenaan pitkin poskia vähän väliä. Korvat kuuntelevat Rosan ääniä, joita ei kuulu.. Olen miettinyt myös sellaista, että joskus kai kuolema voi tuntua helpotukselta: ei tarvitse enää kantaa huolta rakkaan voinnista ja pelätä tulevaa. Helpotuksen sijaan, minä olen taipuvainen itsesyytöksiin: mitä olisin voinut tehdä aikaisemmin/paremmin/toisin jne.? (tajuan toki myös, että jossitteluista ei ole mitään hyötyä)
Älkääkä ymmärtäkö väärin, Rillasta ja Pepistä on meille toki paljon iloa ja lohtua. Kukaan ei vaan voi korvata toista, ei ihminen eikä eläin. Tiedän kokemuksesta, että suruun auttaa aika. Muistot, jotka nyt tuntuvat riipaisevilta, muuttuvat ajan myötä lohdullisiksi. Sen ajan vaan täytyy ensin kulua hieman pidempään..;)
Löysin kamerasta sydäntäsärkevän suloisen kuvan Rosasta ja Pepistä ihan viime päiviltä, huoh...
Vaikka nyt taisi mennä aikamoiseksi synkistelyksi, niin oikeastaan halusin ennen kaikkea tulla kiittämään teitä jokaista osanotosta, kauniista sanoistanne ja myötäelämisestä! En osaa edes kuvailla, kuinka paljon ne merkitsevät! Niin kuin varmaan jokainen blogia kirjoittava, niin minäkin olen hämmästynyt ja kiitollinen, että joku todella lukee näitä MINUN kirjoituksiani, jättää kommentin ja ihan selvästi välittää, siitä kaunis
KIITOS! ♥
Sanoja ei ole..löysin Kaitaliinan blogin kautta sivullesi..menetimme neitiparivaljakosta toisen karvajalan 15.5. ja mopsimaista rakkautta sekä tuhinaa on pohjaton ikävä..myös yksin jääneellä joka vieläkin siskoaan etsii..
VastaaPoistaKyynelten läpi iloa muistoista ja jaksamista sanomattoman surullisessa heinäkuussanne,
t.Susse
Susse: voi kuinka pahoillani olen puolestanne, otan osaa suruunne. Mopsien tuhina on liikuttavaa!
VastaaPoistaMeillä oli tuo sama tilanne marraskuussa, kun jouduimme luopumaan Rosan pikkusiskosta Ineksestä. Rosa etsi silloin myös siskoaan ja ihmetteli, miksi siskon kuppiin ei laiteta ruokaa.
Päädyimme suuressa surussa silloin hätäpäissämme ottamaan pennun eli Rillan ja kohta perään Rillalle kaveriksi Pepin. Meillä tämä on toiminutkin hyvänä "laastarina", vaikka Inestä se ei tietenkään millään tavoin korvaa. Enkä tiedä, olisiko vastaavasta ratkaisusta teille apua?
Nyt sitten on meidän ensimmäinen koirakaksikkomme siirtynyt ajasta iäisyyteen ja meidän täytyy opetella elämään pelkästään uuden sukupolven koirien kanssa, ikävä on kyllä suunnaton..
Kiitos Sinulle kommentistasi ja voimia teille surussanne ♥
Tiedän tuntosi, koska me menetimme Pyry-mäyriksen maaliskuussa. Pyryllähän oli se keukosyöpä ja ehdimme hyvästellä kunnolla. Toisaalta se oli vielä tuskallisempaa.
VastaaPoistaEi meidän auta kun itkeä ja surra. Rintaa puristaa... Ehkä jo vähän helpottaa.
Aivan suloinen kuva Rosasta ja Pepistä. Ystävykset.
Nettimartta: teillä on tosiaan samat jutut käyty ihan vastikään läpi. Olen aivan täysin rakastunut teidän Pyrreen näin jälkikäteen blogin kautta, vaikuttaisi olleen mahtava tyyppi! On ne vaan niin tärkeitä ja korvaamattomia noi karvakaverit!
VastaaPoistaNyt on tosiaan surun ja ikävän aika. Pennuista on kyllä apua siihen ihan konkreettiseen tyhjyyden tunteeseen. Ineksen jälkeen syksyllä tuntui, että meillä ei ole kotona ketään, kun Rosa oli kuitenkin aika hiljainen ja rauhallinen kaveri. Rilla ja Peppi kyllä todella tuovat elämää taloon. Niin kuin Myrskyläinen, söpöläinen varmasti teillä. Elämä jatkuu.
Mies oli ottanut tuon kuvan ja se on kyllä liikuttava, kertakaikkiaan.
Todella ihana kuva Pepistä ja Rosasta. Kuvassa Pepin ilme on niin surullisen näköinen, aivan kuin se tietäisi että kaverin aika on käymässä vähiin.
VastaaPoistaMeidän Kapu kuoli viime kesänä. Sillä oli kasvain, sen tiedon kanssa mentiin n. 1 1/2 vuotta. Viime kesänä se sitten sai jonkin kohtauksen ja se oli vietävä viimeiselle matkalleen. Ääh, mä rupean itkeen... Mä en vaan vieläkään oikeen pysty itkemäti katsomaan niitä videoita, joita siitä oli otettu. Valokuvia sentään jo pystyn. Sorry, nyt taisi tulla liian surullinen kommentti, lohduttaahan mun piti.
Ellieli: kuva on niin riipaiseva! Peppi näyttää juuri siltä, miten kuvailit, sniif..
VastaaPoistaOtan osaa Kapun poismenosta!♥ Teillä on varmaan surkeat muistot viime kesästä :( Mäkin alan itkemään..on silti lohdullista, että on muitakin saman kokeneita. Silloin voi olla varma, että toinen tietä tarkkaan, miltä itsestä tuntuu.
Koirissa on vaan ja ainoastaan se yksi huono puoli: ne elävät, ihmiseen verrattuna, niin hirvittävän lyhyen aikaa, huoh!