maanantai 28. elokuuta 2017

Aina ja ikuisesti


Eilen käiväisin taas täällä, omassa blogissa, lunttaamassa muutamia reseptejä. Vaikka meistä ei ole kuulunut yli vuoteen mitään, niin blogi on säännöllisen epäsäännöllisesti mielessä ja myös kaikki te, jotka olette blogia joskus lukeneet ja/tai tänne kommentoineet. Monen monta kertaa on ollut mielessä tänne palata. Tähän asti kynnys on noussut liian korkeaksi; miten aloittaa, kun on niin paljon kerrottavaa? Nyt päätin viitata kintaalla omille odotuksille ja säännöille sen suhteen, miten tänne kuuluu kirjoittaa ja kirjoittaa vaan sen, mikä luontaisesti haluaa tulla sanotuksi. En tiedä, onko tämä vain tämmöinen kertaluonteinen piipahdus, vai seuraako tästä jotain enemmän, se jääköön nähtäväksi.

Täällä on kaikki pääpirteittään ennallaan. Koiratytöt pyörivät samalla tutulla pihalla ja me miehen kanssa palvelemme heitä parhaan taitomme mukaan. ;) Peppi vietti tammikuussa kuusivuotissynttäreitä ja Rilla täyttää seitsemän lokakuun alussa. Jälleen kerran ihmettelen, kuinka aika kiitää semmoista vauhtia, että en meinaa perässä pysyä. Miten meidän pikkuisista pennuista on yhtäkkiä tullut keski-ikäisiä neitokaisia?






Kulunut kevät ja kesä muistetaan yleisesti varmasti surkeista säistä. Meille sää on ollut jotakuinkin yhden tekevää. Suomi juhlii tänä vuonna satavuotisia. Meille vuosi jää mieleen ihan muista syistä.

Uutta vuotta vietettiin tutuissa merkeissä siskontytön ja Jimi-chihun kanssa. Myös alkuvuosi lähti mukavasti käyntiin. Olin oikein erikseen päättänyt, että omistan tämän vuoden kaikelle kivalle: kulttuuririennoille, elämyksille ja kokemuksille. Kävin tammi- ja helmikuussa katsomassa monenlaisia esityksiä niin teatterissa kuin konserttilavoilla. Osallistuin myös aivan ihanalle viikonloppukurssille ja suunnittelimme miehen kanssa kauan haaveiltua matkaa New Yorkiin huhti- toukokuussa. No, toisin kävi. Maaliskuun ensimmäisenä päivänä saimme tietää, että isältäni oli löydetty, täysin sattumalta, laajalle levinnyt haimasyöpä. Mitään ei ollut tehtävissä ja isällä aloitettiin saattohoito saman tien. Voitte varmaan uskoa, että kaikki suunnitelmat menivät uusiksi. Sellaista elämä on, haurasta ja arvaamatonta.

Siinä isän saattohoidon lomassa Pepiltä leikattiin toisesta silmäluomesta adenooma, joka on adenokarsinooma-syövän esiaste. Toivon sydämestäni, että leikkaus poisti vaivan kerralla, eikä siihen tarvitse enää koskaan palata! Leikkauksen suoritti tietenkin luottoeläinlääkärimme Heikki Putro. Samalla Peppi steriloitiin, josta aiheutui yllättäen voimakas valeraskaus, jonka seurauksena Pepin nisät täyttyivät ääriään myöten maidosta. Koko kevät meni jonkinlaisessa sumussa ja yhtenä epätodellisena yönä istuimme miehen ja Pepin kanssa Tammiston päivystyksessä. Luulin itse, että Pepin leikkaushaava oli tulehtunut, mutta totuus oli tosiaan maitoa täynnä olevat nisät. Muutama päivä lypsettiin mäyräkoiraa aamuin illoin kunnes maidontuotto saatiin kuriin estolääkkeellä.


Leikattu silmäluomea ja leikattu mahaa - voi pientä Peppiä. 

Oudot mahamakkarat, jotka olivatkin maitoa! :o


Samaan aikaa Rillalla oli pitkittynyttä korvavaivaa, jota jouduttiin selvittelemään lopulta myös video-otoskoopilla nukutuksessa. Pepillä todettiin leikkauksen yhteydessä, että hammaskivi pitää puhdistaa mahdollisimman pian ja se tehtiin tikkien poiston yhteydessä. Jossain vaiheessa tuntui, että olin jatkuvasti jommankumman koiran kanssa lääkärissä, menossa lääkäriin, lääkitsemässä, lypsämässä, vahtimassa rauhoituksesta heräilevää koiraa, jne. jne. Kaiken muun ajan vietin tietysti isän luona sairaalassa.

Koirat onneksi toipuvat kevään rääkistä, mutta isästä jouduimme luopumaan kesäkuun ensimmäisenä lauantaina, koulujen päättäjäispäivänä. Monille päivä oli kaiken uuden ja jännittävän alku, meille erään aikakauden loppu.






Äidin kuolemasta tulee tänä syksynä jo kymmenen vuotta ja nyt on sitten edessä myös lapsuuskodin myyminen. Vaikka olen toki ennenkin tajunnut, että tällainen on iso asia, niin en silti osannut yhtään kuvitella, kuinka iso se minulle on. Tunnen kirjaimellisesti itseni orvoksi, koen olevani jollain tapaa täysin yksin ja omillani tässä maailmassa. Karmea tunne! Ja yllättävä - enhän minä monellakaan mittarilla ole millään tavalla yksin. Mutta tunne on tunne, se on, mitä on - sanoi järki tai logiikka mitä vain. Sopeutumiseen ja suruun auttaa ihan varmasti aika. Niin se on aina ennekin auttanut. Nyt täytyy vain malttaa, antaa surulle ja kaipaukselle se aika, joka niille kuuluu.

Onneksi on perhe ja ystävät sekä tietenkin koirat! Voiko tuntea itsensä totaalisen yksinäiseksi, jos kaksi tällaista seuraa koko ajan varjoina perässä?




Rilla ja Peppi kyllä tietävät, että mammalla on rankkaa. He lohduttavat täydestä sydämestä, niin kuin vain he osaavat. ♥ 




Hei sinä, 
joka satuit tämän yllätyspostauksen näkemään, 
mukavaa uutta viikkoa just sulle! 


14 kommenttia:

  1. Kiva kuulla teistä pitkästä aikaa, vaikka kuulumiset onkin kurjia. Suuri osanotto suruun <3

    Jotenkin sitä usein tapahtuu niin, että samaan rytäkkään tulee sitten useita huolia - onneksi kaikki eivät ole suuria tai vakavia, ja useimmista selvitään ihan hyvin. Ja joskus aikanaan sen oikein suurenkin surun kanssa oppii elämään, vaikkei suurista menetyksistä oikein koskaan pääsekään yli. Kovin olen samanlaisia asioita kokenut, ja kyllä, koira on valtava ilon lähde murheiden keskellä. Koira myös pitää kiinni arjen rutiineissa silloin, kun kaikki meinaa romahtaa. Ja vie ajatuksia muualle, vaikka sitten siellä eläinlääkäripäivystyksessä istuessa... Toivotaan teille onnellisempaa loppuvuotta, terveyttä niin koirille kuin ihmisille ja aurinkoisen lämpöisiä syyspäiviä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos te ihananat, Jalo ja Jalon emäntä! <3

      Tiedätkö, kun kirjoitin postausta, ajattelin kovasti juuri sinua. Muistan nimittäin, että vuosien varrella ollaan jossain kommenttoboksissa (varmaan useammassakin) "juteltu" asioista ja olen ymmärtänyt, että sinä olet tosiaan joutunut kohtaamaan hyvin pitkälti samoja juttuja, hyvin nuorena vielä. Olenkin aina ihaillut vahvuutta ja viisutta, joka kumpuaa oikeastaan kaikesta, mitä kirjoitat. <3

      Taas sanasi ovat niin kovin viisita ja niistä kumpuaa se, että tiedät omakohtaisesti, mistä puhut. Minulla ja meillä viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet aikamoista luopumista ja sen kanssa elämään opettelua. Ja tosiaankin se, miten silti jotenkin jaksaa päivästä toiseen, ei todella ole vähiten koirien ansiota. <3 Juuri se arjessa kiinni pitäminen ja se, että vaikka ei jaksaisi itsensä takia tarttua asioihin, niin toki koirien asiat täytyy (ja haluaa) hoitaa: ruoka, lenkit, leikki, rapsuttelu ja elli-käynnit. Ne pitävät konkreettisesti kiinni arjessa ja hyvä niin.

      Teille samoin, toivon mukavaa syksyn alkua ja kaikkea hyvää! Rapsutuksia Herra Jalolle ja terkkuja ihmispienokaiselle! <3

      Poista
  2. Ylläripylläri, siellähän sitä tömistellään :D Elämä tuppaa olemaan kummallista ja sattuma laittaa aina mausteensa peliin. Miksi muuten, kun alkaa tapahtua, niin tuntuu tapahtuvan yhtä ja toista samaan aikaan?! Huh. Toivottavasti Peppi pysyy terveenä ja samoin Rilla. Tsemppistä syksyyn! ps. Voikohan sinne Trumplandiaan enää mennä, niin uskomattomia uutisia/tweettejä saa lueskella :O

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Tuulia! <3 Niin sinä vaan heti löysit taas tänne ja kommentoit vanhaan tuttuun, ja niin kaivattuun, tyyliin - juu, täällä me tömistellään! :D

      Äläpä muuta sano, niin se elämä usein menee, kun alkaa tapahtua, alkaa tapahtua. Tällaisia "kauhuvuosia" on ollut meillä ennenkin ja niin varmaan myös monilla muilla.

      Kiitos ja samoin sinne, mukavaa syksyä ja kaikkea hyvää! <3

      PS. NIINPÄ!! Todella hyvä kysymys! Täytyy katsoa, kun kevät taas kolkuttaa, että vieläkö saan samanlaisen innon päälle, kun alan miettiä Atlantin ylitystä.. :o

      Poista
  3. Kynnys on kommentoidakin. Kaikki sanat tuntuvat liian latteilta, mutta olen tosi pahoillani kaikesta ikävästä mitä teidän kohdalle on nyt osunut. Mutta olen iloinen nähdessäni elämää tässä blogissa. Jollain ihmeellisellä tavalla tästä muodostui heti itselle läheinen, kun tänne eksyin kuinkakohan monta vuotta siitäkin jo on. Ainakin muutama. Koirat on kyllä niin ihania <3 Itselle muodostunut ehkä ylipääsemätön kynnys enää sellaista itselle ottaa. Tuntuu ettei pysty täyttämään omaa vaatimustasoa koiranomistajana. Mutta tosiaan tunnelmallista ja raikasta syksyä teidän laumalle ja parempia päiviä. -Koiratäti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koiratäti. <3 Ja ymmärrän kynnyksen tunteen myös sillä puolen. Olen kokenut samaa monet kerrat, kun jossain lukemassani blogissa kerrotaan suurista suruista. Mutta niin kuin aina sanotaan ja varmasti totta on, ei sillä väliä, mitä sanoo, kunhan välittäminen välittyy. Ja sinun(kin) kohdalla se kyllä todella välittyy. Kiitos! <3

      Kuule, tunne todella on molemminpuolinen! Niin sinustakin tuli heti, jo ihan ensimmäisten kommenttien kautta, tosi tutun ja läheisen oloinen.

      Voi ei ja ymmärrän tunteesi - juurikin se oma vaatimustaso ja siihen yltäminen. :o Mulla meinaa koirien ruokkimiseen liittyvät jutut lähteä usein ns. käsistä. Teki meikäläiselle todella hyvää, kun eräs eläinlääkäri totesi tässä taannoin, että aikuinen koira pärjää yleensä oikein hyvin varsin vaatimattomallakin ruualla. Niinpä! Koirat ovat maailman sivu syöneet tähteitä, markettinappulaa, maksalaatikkoa, yms., eikä koirien elinikä ole muuttunut noin yleisesti yhtään mihinkään. Sama pätee varmaan moneen muuhunkin koiriin liittyvään. Kunhan saavat ruokaa, vettä, liikuntaa ja rakkautta, niin tuloksena lienee oikeinkin onnellinen koira.

      Kiitos samoin sinulle, mukavaa syksyn alkua ja muutenkin kaikkea hyvää! <3

      Poista
  4. Lämpimästi lohduttaisimme, mutta emme voi kuin ottaa osaa ja virtuaalisesti ottaa osaa <3 koska mitkään sanat eivät riitä siihen, mitä kaipaat ja ikävöit.

    Koirapuolelle siirtyäksemme, ymmärrämme kokemusasiantuntijana tuskaisen vuotenne täysin. Meillä ei olla tänä vuonna jouduttu leikkauksiin asti, mutta helppoa ei ole ollut. Kannamme ajatuksissamme pienen murusen siitäkin taakastasi ja toivomme, että pitkulaiset pötkyläiset tulevat ihan priimaan kuntoon <3 <3

    Mekin ollaan ajateltu teitä. Usein.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos osanotosta te ihanat, Arttu ja emäntä. <3

      Voi ei, onko Artullakin ollut terveyshuolia, tosi, tosi ikävää! :( On aivan hirveää, kun karvakaveri(t) sairastaa. He eivät osaa kertoa, miltä tuntuu ja mikä on? Siinä arvailet, pelkäät, googletat ja pelkäät sen seurauksena vähän (paljon!) lisää. Huoh. Samaa toivon minäkin, pitkulaiset kuntoon ja moooooonia terveitä vuosia molemmille!

      Rilla on TAAS ravistellut päätään muutaman viikon. Korvat näyttää siisteiltä, mutta lääkäriin se on varmasti taas mentävä, ei auta. Voi kun saisin ratkaistua, että mikä se niitä Rillan korvia on alkanut vaivata. Toisaalta, jos saa valita, niin korvavaivat käy hyvin, jos niillä vältytään KAIKELTA vakavammalta..

      Artulle lähetän ison annoksen terveyttä edistäviä rapsutuksia, tytöt lisäävät satsiin märkiä suukkoja. <3 Toivottavasti syksystänne tulee oikein aurinkoinen ja ihana! <3

      Poista
  5. Määkin oon käynyt välillä täällä lunttaamassa reseptejä...;)
    Ihan samanlaisia mietteitä on mullakin blogin suhteen, ja blogin pito takkuaa tämän tästä. Aloittaa, yrittää ainaskin...sitten se jo tyssääkin.

    Vesi tulvi silmiini, kun luin isäsi sairaudesta ja poismenosta. Lämmin osanottoni ja iso halaus! Jotenkin nyt vaan sanat puuroutuu aivoissa enkä saa niitä kunnolla selkiytettyä. Aika lienee paras lääke suruun, mutta vielä 24 vuoden jälkeenkin kaipailen toisinaan isää, vaikkapa vaan kysyäkseni jotain mieltäni askarruttavaa asiaa häneltä. Muistan muuten tuon orpouden tunteen silloin isän kuoleman jälkeen, vaikka mulla oli ja on yhä äiti vielä elossa.

    Voi tyttöraasuja, kyllä on ollut rankka kevät. Onneksi he jo ovat kaiketi kunnossa? Pakko vielä kysyä mitä niistä Rillan korvista löydettiin kun niitä tutkittiin, ja millaisen lääkityksen hän sai? Onko korvavaivat nyt pysynyt aisoissa? Ellillä on kans tämän tästä korvavaivaa, siksi kyselen. Muiskusii ja rapsutuksii tytöille ja mukavaa viikkoa teille kaikille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka ihanat Elli ja emäntä! <3 Onpa tosi mukavaa kuulla teistä ja kivaa, jos sielläkin on meitin reseptejä käytössä! :))))

      Oih, tunnen täydestä sydämestä osanottosi - kiitos kovasti. <3 Isän sairastuminen tuli ihan täytenä yllätyksenä sekä isälle itselleen että meille muille. Isällä oli jo ikää, mutta hän oli tosi hyväkuntoinen ja elämänhaluinen. Hän asui yksin ja pärjäsi täysin ilman apua ja sen suurempia lääkityksiä. Hän oli tiiviisti mukana monessa vanhustoiminassa ja auttoi myös aktiivisesti huonompikuntoisia vanhuksia.

      Voi ei, pystyn jo nyt niin hyvin samaistumaan tuohon tunteeseesi siitä, että haluaisit kysyä isältä apua. Meidän isä oli myös juuri sellainen, että ihan loppuun asti hän osasi ja tiesi oikeastaan ihan kaiken. Siskontyttö niNni sen varmaan ensimmäisen kerran sanoi ääneen: keneltä me sitten kysytään, kun vaaria ei enää ole?

      Kyllä! Tyttöjen kevät oli ihan gaameeta rääkkiä. Mutta onneksi tosiaan Peppi toipui kaikista nukutuksista, leikkelyistä, lypsämisistä ja hanmpaiden rassauksista loppujen lopuksi hyvin. Nyt huolena on pitää pitkäselän kilot kurissa. Leikatuille koirille, varsinkin nartuille, kertyy helposti ylimääräistä ja meillä on ollut ko. asian kanssa ongelmia jo ennen leikkausta. No, tässä asiassa täytyy vaan katsoa isännän kanssa peiliin ja yrittää, jälleen kerran, rajoittaa Pepin herkkuja. :D

      Rillan korvat sitten.. Keväällä, ennen isän sairastumista, Rillalla oli trimmin ja siihen kuuluvan korvakarvojen nyppimisen jälkeen jotain korvavaivaa. Muistaakseni lääkärissä löytyi vähäistä tulehdusta. Oireena pään ravistelu. Ravistelu jatkui enemmän tai vähemmän ja muutaman korvatippakuurin jälkeen todettiin eläinlääkärin kanssa, että korvia pitää päästä kurkkaamaan syvemmältä.

      Video-otoskoopilla näkyi, että Rillalla on poikkeuksellisen paljon pieniä karvoja ihan korvakäytävän perällä. Lääkäri poisti ne pinseteillä ja pään ravistelu loppui. Saatiin myös ohjeet seuraavia trimmauskertoja varten. On tärkeää, että korvakarvat edelleen nypitään pois korvan sisältä, mutta nyppiminen selvästi ärsyttää Rillan korvia. Siksipä saatiin ohje, että nyppimistä seuraavina päivinä, Rillan korvat kannattaa putsata MalAcetic Aural korvaputsarilla ja laittaa muutamana päivänä, ikäänkuin ennaltaehkäisevästi, jotain kortisoonipitoista liusta, esim. Benovat Scalp tai Cortavance.

      Näillä ohjeilla ollaan pärjätty, paitsi, että niinkuin tuossa ylempänä Maille mainitsin, niin nyt muutamana päivänä tai ehkä jo viikkona, Rilla on TAAS ravistellut välillä päätään. Rilla ei ennen oikeastaan koskaan ravistanut päätä. Toki, jos oli vaikka vettä korvissa tms. Mutta ei muutoin. Aina muulloin pään ravistelu on viitannut ongelmiin korvissa. Huoh. Kai sitä on taas mentävä lääkärissä käymään.

      Tylsää, että Elliäkin vaivaa korvat. :( Toittavasti niihin löytysi joku pysyvämpi apu!

      Muiskuja ja rapsuja sinne myös isot annokset ja oikein aurinkoista syksyn alkua teidän koko porukalle! <3

      Poista
  6. Osanotto täältä meiltäkin suureen suruunne. Joskus olen filosofoiden yrittänyt hieman miettiä tätä meidän olemassa oloamme. Kun on syntymä, niin on myös se toinen pää, valitettavasti. Välissä on sitten se täysin ainutlaatuinen elämä. Kunhan suruunne hiukan hellittää, niin sitten jäljelle jäävät ne ihanat ja kauniit muistot, joita teilläkin varmasti on isänne elämästä.

    Koirat ovat kyllä omituisen hyviä lohduttajia. Nekin ottavat osaa ihmisten suruun. Sekin ihme on nähty ja koettu. Toivottavasti molemmat nyt voivat hyvin, valeraskauksista ynnä muista sairauksista puhumattakaan. Raskaushan sinänsä ei ole sairaus, mutta valeraskaus taatusti on. Ehkä se on jotenkin koiran keho, joka reagoi. En tosiaankaan tiedä. Koettakaahan pärjätä. Kyllä,olisi mukava kuulla teistä, virtuaalisestikin ja toivottavasti seuraavat uutiset ovat mukavampia. Terveiset Ossilasta, M-L ja Ossi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marja-Leena! <3 Hienosti sanottu: syntymän ja kuoleman välissä on tosiaan se jokaisen ainutlaatuinen elämä. Isäni, niinkuin tietysti me kaikki, oli tosi ainutlaatuinen ihminen, käsittämättömän viisas ja kaikille ystävällinen. Oikeassa olet siinäkin, että kun aikaa kuluu, niin suru muuttaa muotoaan.

      Koirat todella osaavat lohduttaa, sen olen saanut taas kokea ja olen noista karvalapsistani niin kiitollinen. Se taas, kun koira(t) sairastaa, on ihan kamalaa. Onneksi kevään rääkistä on nyt selvitty, vaikka huomenna just mennään tyttöjen kanssa elliä moikkaamaan. Rillalla vaivaa tassut ja korvat, Peppi selvinnee, toivottavasti, anaalien tyhjennyksellä (jaiks!) ja rokotuksella.

      Samoin sinne Ossilaan, terkkuja teille kaikille ja oikein hyvää vointia! <3

      Poista
  7. Voitkos kuvitella rakas ystävä, että taas yökukun ja kuinka ollakkaan huomasin postauksesi. Pakkohan se oli lukea ja ruveta kommentoimaan. Ettei vaan menisi yö hukkaan, kuten tiedät.
    Vaikeita aikoja on tuo lapsuuden "hajoittaminen" ja kasvaa olevinaan ihan aikuiseksi yhtäkkiä. Vaikka on ollutkin aikuinen jo kauan. Se vaan, että muuttuu jokin asia pysyvästi toiseksi. On pakko ottaa askel eteenpäin vaikka ei haluaisi, koska se on niin lopullista. Kaikkea ei aina voi , rakas , säilyttää kokonaisena, se on elämän vaikeaa osuutta.
    Tämä on tätä yöllistä filosofiaa, mutta totta silti. Sinä olet urhea nainen, vahvempi kuin arvaatkaan. Usko pois selviät sinä tästäkin ja ehyemmäksi jäät kuin ollenkaan aavistat vielä.
    Meillä koirat sairastaa myös. Essi silmiään, allergian vuoksi ja massuaan koska on syksy ja kaikki pöpöt luuraa jonkun puskan juuressa minne se kuono pitää sitten just työntää. Tiuku sairastaa myös ja Johanna on ihan loppu, kun on nyt niin paljon muutakin hänellä. välillä tulee semmoinen olo , että joku on kääntänyt jonkun rattaan taas lonksuttamaan ihan väärinpäin. Pitäisi potkaista se taas raiteilleen, että normiarki palaisi.
    Soittelen taas kun vaan saan semmoisen raon, että voin jaaritella kunnolla. Koita jaksaa muru, kyllä se kohta helpottuu elämä kaikkinensa. Muista , että yhä voit isällesikin puhua, kyllä hän kuulee. Kun ikävä alkaa oikein painaa. Voi hyvin ja soitellaan. Terveiset Rillariinalle ja Peppineppiselle. Ja sille isännälle myös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa ihanainen! <3 Ja yökukkujien yökukkujana voin kyllä uskoa, että sielläkin kukutaan. :D

      Kyllä, olet taas kerran oikeassa, ihan kaikessa. Tunteeni on juuri tuo lapsuudesta luopuminen - ihan kuin kaikki tuttu ja turvallinen hajoaisi. Mutta, siinäkin olet oikeassa, että tästäkin selvitään. Kokemuksesta tiedän kyllä, että aika auttaa ja helpottaa. Ei ehkä täysin paranna, mutta tekee surusta siedettävän, sellaisen että sen kanssa voi oppia elämään.

      Oih ja voih, sairastavat koirat on kyllä jotain niiiiiiin tylsää. :( Olenko koskaan ehdottanut Essille sellaista kuin Prozyme? Tai oletko muuta kautta tutustunut? Jos et, niin käy huviksesi lukemassa - http://back2basic.fi/prozyme.php

      Kiitos taas empatiasta ja kannustavista sanoista! <3 Soitetaan tosiaan pian ja voikaa mahdollisimman hyvin kaikki! <3

      Poista

Kiitos kommentista! Ü