maanantai 11. heinäkuuta 2011

Poissa

Tätä postausta on niin vaikea kirjoittaa - Rakas Rosamme on poissa. Kotonamme lepää suru ja kaipaus kuin raskaana verhona kaiken päällä.

Rosan vointi huononi ensin vähitellen antibiottikuurin aikana ja loppuviikosta aloimme huomaamaan hänen hengityksessään rohinaa, läähättely lisääntyi, eikä ruoka oikein maistunut. Aluksi ajattelimme, että Rosan vatsa oli kipeytynyt antibioteista ja, että helle aiheutti hengitysongelmia. Perjantain ja lauantain välinen yö oli tosi hankala. Lauantaina vietimmekin pitkän tovin päivystyksessä, jossa Rosalla todettiin akuutisti ärhäköitynyt krooninen keuhkoputkentulehdus eli bronkiitti. Hoidoksi saatiin keuhkoputkia laajantavaa lääkettä sekä kortisonia pistoksina. Maananataina oli tarkoitus hakeutua Viikkiin lisätutkimuksiin. Annetut lääkkeet tuntuivatkin auttavan ja Rosan oli helpompi hengittää. Ruokakin kelpasi paremmin kuin moneen päivään. Ilmeisesti sydän ei kuitenkaan kestänyt heikentynyttä hapensaantia ja Rosa nukahti ikiuneen sunnuntaina iltapäivällä täällä meillä kotona. Järki tajuaa, että Rosan aika oli nyt, mutta sydän itkee rakkaan perään.

Ensimmäinen oma koirani ja kaikkien unelmieni täyttymys, on matkalla sisarensa Ineksen luo poutapilven reunalle. Ineksen poismenosta on vasta kahdeksan kuukautta ja nyt pitäisi yrittää opetella elämään myös ilman Rosaa. Tuntuu toivottomalta ja hyvin, hyvin raskaalta. Korvat kuuntelevat koko ajan, että onko Rosa hereillä ja miltä hengitys nyt kuulostaa. Kaikkia rapsahduksia luulen Rosan tassujen rapinaksi.. Yritän lohduttautua ajatuksella, että nyt Rosan on hyvä ja helppo olla (ei lohduta kovinkaan paljon).

Ajattelin ensin, että en laita tähän yhtään kuvaa, mutta laitan silti yhden. Kuvassa ovat Rosa ja Ines muutama kesä sitten, kun koko alkuperäinen laumamme oli vielä koossa ja hyvissä voimissa.



 

Nyt olen vapaa

ja mukana tuulen

saan kulkea rajalla ajattomuuden.

Olen kimallus tähden,

olen pilven lento,

olen kasteisen aamun pisara hento.

En ole poissa

vaan luoksenne saavun

mukana jokaisen nousevan aamun.

Ja jokaisen tummuvan illan myötä

toivotan teille hyvää yötä.


- Eino Leino -


19 kommenttia:

  1. Otan osaa suruun. Tätä polkua on kuljettu monta kertaa aina se on yhtä kamalaa. Voimia lähipäiville!

    VastaaPoista
  2. "Entä jos surua ei olisi,
    jos ei olisikaan kyyneleitä,
    ei ikävää,
    ei kaipausta?
    Se vasta surullista olisi.
    Koska silloin ei olisi ollut rakkauttakaan.
    Sillä niin paljon kuin on rakkautta
    niin paljon on myös surua."

    VastaaPoista
  3. Voimia sinulle... Peppi ja Rilla lohduttakoon urakalla ja varmasti tuovat ajan myötä iloa, kun suru alkaa vähitellen kääntyä kultaisiksi muistoiksi.

    VastaaPoista
  4. Otan osaa. Tämä on aina sellainen tilanne johon ei sanoja ole. Ymmärrän tuskan.
    Oman mäykkypoikani tuhkat sirottelin hänen lenkkipoluilleen. Joka ilta katsoin ikkunasta ja sanoin hänelle hyvää yötä. Suru on mukana oman aikansa ja sitten muistot kultaavat kaiken. Tämän ajatuksen kovin kauniisti tuossa runossasi sanoo Eino Leino.
    Voimia sinulle.

    VastaaPoista
  5. On surullista, kun kaveri joutuu lähtemään. Minäkin tulin Pyry-papan tilalle...

    Suloisia muistoja ja tunnelmia jäi teidän perheelle muisteltavaksi.

    VastaaPoista
  6. Kiitos teille jokaiselle kauniista sanoistanne! ♥

    Uskon ja tiedän, että jonain päivänä olo helpottaa, sitten kun tuska ei ole enää näin tuore ja raaka. Nyt mennään päivä ja hetki kerrallaan. Pennut tuovat toki touhuillaan elämää taloon ja heidän päivittäisistä tarpeistaan huolehtiminen rikkoo apeita ajatuskulkuja, hyvä niin.

    Kukaan tai mikään ei kuitenkaan (tietenkään) voi korvata Rosaa. Äsken juuri laitoin tuolin terassilla niin, että Rosa ei vahingossa törmää siihen..

    VastaaPoista
  7. Koirakaverista luopuminen on niin murheellista. Ehkä nämä pikkuiset kuitenkin vähän auttavat asiassa? Toivottavasti.M-L ja Ossi

    VastaaPoista
  8. Otan osaa.
    Löysin tään blogin parisen viikkoa sitten ja olen seuraillut mielenkiinnolla koirien elämää. Meillä itsellä on 9 kk:n ikäinen karkkarineiti ja huomioni kiinnittyi siihen että täältä löytyi karkkarin lisäksi ihania westieitä. Todella surullista, että Roosa ja Ines ovat pois...koirien taivaassa. Jaksamista.

    VastaaPoista
  9. Itkuhan tässä tuli. :..( Olen niin pahoillani teidän puolesta. Rosa-mummu katselee touhukkaiden sisariensa menoa nyt pilvien päältä. Mikään ei voi häntä korvata, mutta onneksi kauniit muistot jäävät. En kai voi muuta kuin toivottaa teillle paljon jaksamista tulevina aikoina.

    VastaaPoista
  10. Voi teitä... Ja Rosaa <3

    Ajattele, että Rosa sai sentään jotain, mikä nykyään aniharvan karvapehvan kohdalle osuu - nukkua pois kotonaan, pelotta, stressittä, tuttujen tuoksujen keskellä. Toivoisin kaikille oman elämäni koirille (ja ihmisille...) samanlaista viimeistä hetkeä.

    VastaaPoista
  11. Kiitos teille kaikille osanotoista ja myötäelämisestä!

    Kris: juurikin tuo keinotekoinen versus luonnollinen kuolema on ollut meillä miehen kanssa keskusteluissa. Mies on vakaasti sitä mieltä, että eläintä ei juuri koskaan pitäisi lopettaa (varmaankin esim. onnettomuudet tms. ovat poikkeuksia tästä), vaan sen pitäisi saada mennä luonnollisesti, kun aika on. Itse taas ajattelen, tai olen ainakin ajatellut, vähän toisin. Tietenkään aina ei voi edes ell osata sanoa, milloin on oikea aika laittaa elämälle stoppi. Rosan kohdalla olin täysin valmistautunut (valmistautunut siis itkemään silmät päästäni ja manamaan kaikki ja kaiken alimpaan h...n) siihen, että lauantain lääkärireisulta emme palaa koiran kanssa kotiin. Toki tartuin myös hanakasti ell:n antamaan arvioon siitä, että lääkityksellä Rosan oloa voitaisiin vielä auttaa, eikä silloin ollut vielä oikea aika eutanasialle. Itse asiassa lääkäri ei edes maininnut asiaa.

    Nyt kun olen pienen ajan sisällä katsonut vierestä kahden rakkaan koiran poismenoa, en enää osaa sanoa mitä mieltä olen. Paitsi, että koiran kuuluisi elää yhtä pitkään kuin omistajansa ja sulkea silmänsä viimeistä kertaa juuri samaan aikaan..

    Sinä muotoilit hyvin kauniisti sanoiksi tuon mieheni ajatuksen - nukkua pois kotonaan, pelotta, stressittä, tuttujen tuoksujen keskellä. Kiitos Sinulle, todella kauniisti sanottu ♥

    VastaaPoista
  12. Eksyin Kaitaliinan kommenttiboksin kautta sattumalta lukemaan blogiasi ja tämä teksti toi kyyneleet silmiini. Itse olen joutunut kaksi rakasta koiraani saattamaan viimeiselle matkalle, joten tiedän tuskasi. :( Tassunjäljet sydämissä ikuisesti!

    VastaaPoista
  13. Voi Annamari...olen niin pahoillani :( Ja anteeksi, että kommenttini tulee näin myöhään, blogitauko on estänyt näkemästä tätä suru-uutista. Lämmin halaus <3

    VastaaPoista
  14. Anonyymi: et varmaan enää näe tätä, mutta vastaan silti. Muistin vasta Marian kommentin myötä, että olen unohtanut vastata kommenttiisi. Anteeksi, ei ollut tarkoitus!

    Uskon todella, että tiedät vähän liiankin hyvin kokemasi jälkeen, mitä meillä käydään nyt läpi. Kiitos kovasti empaattisesta kommentista!


    Maria: KIITOS! Ja no worries, tiesin kyllä, että lomailette ja arvasin kuulevani sinusta, kun aika on.

    Rosan kuolemasta tuli tänään viikko, huoh..Ikävä on ISO!

    Mukavaa lomailua silti teille ja Alfielle iso läjä rapsutuksia! ♥

    VastaaPoista
  15. Voi annamari, luin nyt vasta tämän. Olen todella pahoillani! ♥ Voimia! Olette ajatuksissa. Iso halaus sulle ja Rillalle sekä Pepille rapsutuksia!

    VastaaPoista
  16. Kiitos ystävä! Arvasin kuulevani sinusta, kun aika on. En millään viitsinyt häiritä teidän elämää just nyt tälläisella. Vaikka TOKI kävi mielessä laittaa viestiä - älä luulekaan, että et olis kuulunut siihen porukkaan, jonka haluan ehdottomasti asiasta tietävän. Odottelin vaan aikaa parempaa (arvaan meinaan, että siellä teillä touhua riittää ;))

    Otan halauksen kiitollisena vastaan ja rapsutan Rillaa ja Peppiä sun puolesta-kiitos! ♥

    VastaaPoista
  17. On ikävää, jota ei voi ilmaista.
    On kaipuuta, jota mitkään teot eivät voi täyttää.
    On rakkautta, joka ei vaadi muuta kuin sydämen hiljaisuutta.

    <3 Rosa <3

    VastaaPoista

Kiitos kommentista! Ü