Lapsuuteni kesät ovat sumuun vajonneet

Kiitos kaikille edellisen postauksen ihanista nimitarinoista kommenttiboksissa! Olette kyllä niin kivoja, kun jaksoitte ja viitsitte ne kanssani jakaa. ♥ Jos joku ei vielä ole ko. komentteja lukenut, niin kannattaa kyllä käydä kurkkaamassa. Saatatte saada vaikka hymyn huulille... :D

Pientä mutinaa... Meidän nettiyhteys katkesi eilen ilalla kokonaan ja on nytkin TOOOSI hidas. Inhoan kaikkia teknisiä ongelmia, kun en ymmärrä niistä mitään, mrrrrrr...

Sitten tämän päivän tarinaan. Oikeastaan sekin liittyy vähän edelliseen postaukseen, ainakin siten, että nimiä mietiskellessä tuli tämänkin postauksen koirat mieleen. Sitten kun autossa vielä sattui soimaan otsikon kappale, niin postausaihe oli sillä selvä.

Ines ja Rosa mökin verrannalla kesällä 2010.

Meillä vietettiin lapsuudessani kesät melkeinpä aina ja kokonaan suvun kesämökillä Itä-Suomessa. Äiti piti meidän lasten kanssa aina pitkän kesäloman ja mökillä saattoi vierähtää parikin kuukautta. Isällä oli ihan normaali kuukauden loma, joten osa kesästä sujui usein niin, että isä oli viikot Helsingissä töissä ja ajoi viikonlopuiksi maalle. Äiti ja me tyttäret sitten elettiin keskenämme vähän semmoista boheemia mökkielämää; kukuttiin iltaisin pikku tunneille ja nukuttiin sitten pitkälle päivään. ;)

Minä olen kolmesta sisaruksesta nuorin, vähän sellainen pilalle lellitty iltatähti. Kun vanhemmat sisaret aikanaan lopettivat mökkeilyn kesätöiden ja Inter-railin viedessä mukanaan, sain minä äidin kanssa mökkeillä paljon ihan kaksistaan. Meidän päivien ainut rytmittäjä oli kyläkauppa, joka sulki arkisin viideltä. Sinne piti yrittää välillä ehtiä ruokavarastoa täydentämään. (Eikä kuulkaas aina ehditty.. :D) Iltaisin tykättiin käydä pitkillä kävelyillä, vaikka lenkkimaastot olivat kaupunkilaisille aika omalaatuiset. Maantien vartta ja kapeita hiekkateitä siellä piti kävellä, mutta hyvin se sujui. Kesäillat olivat valoisia, eikä liikennettä tuohon aikaan niin paljoa ollut. Iltalenkkeihin liittyy ne koiramuistotkin.

Jimi-vauva mökkirannassa kesällä 2009.

En tiedä osaatteko te muut haukkua samalla tavalla kuin koira? Minä ja toinen siskoistani osataan. Yhtään en tiedä mistä moinen taito on peräisin, mutta voin vakuuttaa, että haukuntamme on todella aidon kuuloista. Kerran mökillä kävi sitten niin, että odottelin pihalla äitiä iltalenkille ja haukuin siinä samalla aikani kuluksi. ;) Yhtäkkiä pusikosta pihaan ilmestyi koira. Rotua en varmasti tiedä sanoa,  näytti kovasti huskylta. Koira oli kiltti, mutta ei kovinkaan välittänyt rapsutteluista. Hauskinta oli kuitenkin se, että koira lähti ihan omaehtoisesti meidän mukaan kävelylle. Se jolkotteli koko matkan vähän meidän edellä ja mökille palattuamme se katosi samaiseen pusikkoon josta  oli tullutkin.

Mökkitie.

Seuraavana iltana päätin kokeilla, että tuleeko koira taas, jos haukun. Koirahan tuli ja sama kävelysysteemi toistui. Eräänä päivänä kun olimme ehtineet kyläkaupaan ennen sen sulkeutumista, otimme koiran puheeksi kauppiaan kanssa. Hän osasi kertoa, että koiran nimi on Popi ja, että se asuu n. puolen kilometrin päässä meiltä. Popi olikin sinä ja seuraavana kesänä äidin ja minun vakikaveri lenkillä. Minä kysyin aina äidiltä, että haukunko Popin mukaan. Ihan joka kerta Popi ei tullut, mutta useinmiten.

Yhden maalaistalon pihassa, jonka ohi lenkkimme kulki sekä mennessä että tullessa, vartio karjalankarhukoira Jehu. Popi kävi Jehun aina ohimennen haistelemassa ja Jehukin saattoi kävellä meidän kanssa pienen matkan, mutta palasi aina pian omaan pihaansa. Kerran kävi niin, että Popi ei ollutkaan äidin ja minun mukana, jolloin Jehu tuli meidän kanssa koko lenkin. Jäi vaan matkasta sitten oman kodin kohdalla takaisin tullessamme, eikä tullut mökille asti. Jatkossakin Jehu otti aina Popin paikan lenkkiseurana, jos näki että olimme liikkeellä ilman Popia.

Vähän kuulostaa tämä tarina nyt itsestäkin uskomattomalta, mutta kyllä se jotenkin noin meni. Hassua. Ja mukavaa. Ajatelkaa nyt, kun minä kaupunkilaistyttö koirankaipuussani sain nauttia koiraseurasta noin odottamattomalla tavalla. Lapsuuden kesien soisin kaikilla olleen yhtä lempeitä ja täynnä hyvää mieltä kuin minulla oli.

Rosa ja Ines mökin tuvassa kesällä 2010.

No sitten tähän päivään, syksyyn ja sateisiin, huoks.. Pitääkähän kaikki itsenne ja koirat kuivina, kun tuolla ulkona seikkailette. Sisällä sentään voi sitten hyvällä omallatunnolla käpertyä viltin alle juomaan teetä kynttilän valossa ja kuunnella vaikka Eppu Normaalia. Ü

PS. Postauksen kuvat on otettu mökiltä eri kesinä. Osa on kännykkäkuvia, joten laadussa ei ole hurraamista, mutta ehkä kuitenkin saatte vähän kiinni mökin tunnelmasta. Mökin on rakentanut äitini isä 50-luvun alussa, pian sotien jälkeen.