maanantai 28. marraskuuta 2011

Ihana Ines ♥ (1.4.2000 - 27.11.2010)

Lauantaina tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun jouduimme tekemään sydäntäsärkevän päätöksen siitä, että Ines piti päästää luotamme pois. Viikonloppu kuluikin varsin epätodellisissa tunnelmissa, tuota vuodentakaista päivää muistellen. Onko siitä todella jo vuosi? Toisaalta, Rillakin on jo vuoden ikäinen ja Peppi 10 kk. Niin, ja Rosa nukkui pois heinäkuussa. Toistan itseäni ja totean, että onpahan ollut vuosi, huoh..





Ineksen sairaudesta ja viimeisistä ajoista en ole tainnut täällä blogissa paljonkaan kertoa.  Ineksen sairastumisen aikaan, oli ko. sairaudesta hyvin vähän suomenkielistä tietoa tarjolla. Nyt huomasin googlettamalla, että tietoa löytyy jo vähän enemmän. Ajattelin kuitenkin kertoa jotain meidän kokemuksista, jos joku muu, samassa tilanteessa oleva, niistä hyötyisi.  

Minulle saa myös laittaa sähköpostia sivun laidassa olevaan osoitteeseen, jos siltä tuntuu; kerron mielelläni lisää.


Tiedossa on pitkä tarina. Kannattaa hakea joko kuppi kahvia ruudun ääreen tai jättää postaus suosiolla lukematta.  ;)




Ineksen sairastaminen alkoi keväällä, vuonna 2003, kun löysin eräänä iltana hänen vatsastaan kummallisen, aika suuren, hyvin säännöllisenmuotoisen, pehmeän pahkuran. Jostain syystä minulle tuli patista heti merkillisen voimakas, paha tunne. Seuraavana päivänä menimme paikalliselle eläinlääkärille, jossa kuitenkin lohduteltiin patin olevan pelkkä tulehtunut rasvapatti, jota hoidetaan ensisijaisesti antibiooteilla ja vasta tarvittaessa se leikataan pois.  Antibiootit tuntuivatkin pienentävän pattia aika nopeasti, mutta kokonaan se ei lähtenyt pois, joten ELL päätyi poistamaan patin leikkauksella. Pattia ei koskaan lähetetty tutkittavaksi, koska ELL sanoi itse halkaisseensa patin ja sen olleen selkeästi rasvapatille tyypillistä kudosta. Ines parani leikkauksesta tosi nopeasti ja koko patti unohtui meiltä pian kokonaan.




Syksyllä 2004 huomasin Ineksen rinnassa muutaman, pienen, mutta ilmeisen kutiavan näppylän. Oletin automaattisesti, että ne olivat merkki, westeillä hyvin tyypillisestä, ihottumasta. Näppylöiden koko vaihteli aika paljon ihan viikkotasolla, niiden olleen välillä litteitä ”ihopussukoita” sekä toisinaan taas pulleita ja ärtyneen näköisiä. Kävimme näyttämässä näppyjä useammankin kerran samaisessa eläinlääkärissä, jossa rasvapatin poisto oli aikoinaan tehty. Kesällä 2005 olimme taas näyttämässä näppylöitä eläinlääkärille, joka päätti ottaa niistä ohutneulanäytteet patologista tutkimusta varten, koska mikään hoito (kortisonisalva, antibiootit yms.) ei tuntunut näppyjä kokonaan poistavan. En ollut näppylöistä erityisen huolestunut, koska välillä ne kuitenkin olivat selvästi pienempiä ja kutisivat vähemmän. Vanhemmalla westiellämme, Rosalla, oli ajoittain ihottumaa ja hän oli (westeille tyypilliseen tapaan) aika allerginen sekä muutenkin huonoihoinen. Ajattelin Ineksen kärsivän samantyyppisistä vaivoista.





Muistan vieläkin kuin eilisen päivän, kun olimme heinäkuussa kesälomalla ja miehen kanssa juuri autossa matkalla jonnekin, minä vielä ratissa. Kännykkä soi ja vastasin, vaikka ajoin, koska näin numeron olevan eläinlääkäristä. ELL sanoi olevansa hyvin pahoillaan, mutta Ineksen näppylät ovatkin pahanlaatuisia mastsolukasvaimia. Sitten muistan vaan, että ajoin bussipysäkille, sain kerrottua kammottavat uutiset miehelle ja sitten aloimme molemmat itkeä lohduttomasti. Matkanteko jäi siihen ja ajoimme suorinta tietä takaisin kotiin koirien luo.





Seuraavana päivänä kävimme lääkärissä poistattamassa Inekseltä tikit, joita oli muutama ohutneulanäytteen jäljiltä. Eläinlääkäri oli oikein pahoillaan tilanteesta ja sanoi, että on aika alkaa miettiä Ineksen lopettamista. Me poistuimme lääkäristä 5-vuotiaan, elämäniloa ja aktiivisuutta pursuavan koiramme kanssa, totaalisen tyrmistyneinä. Eihän niin vitaalia koiraa voi noin vain lopettaa, EIHÄN? Yhtäkkiä jostain tuli mieleeni eläinlääkäriasema HauMau, jossa olimme, Helsingissä asuessamme, Rosan kanssa käyneet. Mieleeni oli jäänyt erinomainen palvelu sekä asiantunteva hoito, joita olimme sieltä saaneet. Soitinkin sinne saman tien ja sain kuulla, että Suomen tunnetuin koirien kasvainsairauksiin erikoistunut eläinlääkäri, Heikki Putro, pitää siellä vastaanottoa. Saimme ajan hänelle jo heti samalle viikolle. Siitä alkoi vaiherikkaat, mutta myös monella tapaa onnelliset vuodet, parantumattomasti syöpäsairaan koiran kanssa.






Asia, joka Ineksen tapauksessa tulee vaivaamaan mieltäni aina ja ikuisesti, on se ensimmäinen patti, joka hoidettiin täysin väärin. Patista olisi heti pitänyt ottaa näyte ja tutkia kasvaimen laatu ennen leikkaamista. Leikkaus olisi pitänyt tehdä isoilla marginaaleilla (eli patin ympäriltä olisi pitänyt leikata tarpeeksi laaja alue tervettä kudosta pois), jotta syöpäsolujen leviäminen olisi pystytty estämään. Tehty virhe oli oikeasti tosi iso, koska Ineksen sairaus olisi tuossa vaiheessa, mitä todennäköisimmin, pystytty oikeanlaisella leikkauksella parantamaan kokonaan. Tämän tajuaminen on kyllä harmittanut todella paljon. Varsinkin se, että miksi en kuunnellut omaa vaistoani sen ensimmäisen patin kohdalla paremmin. Vaistonihan nimittäin sanoi, että patti on tosi huolestuttava. Miksi en silloin heti soittanut HauMauhun? Tämä kokemus on muuten aiheuttanut minussa aikamoisen luottamuspulan eläinlääkäreitä kohtaan (ei voi mitään). Uuden eläinlääkärin kanssa olen aina tosi varuillani. Siksi käymmekin paljon HauMaussa, vaikka sinne on meiltä aikamoinen matka.






Mastsolukasvain on koirien yleisin, pahanlaatuinen ihokasvain. Kasvain on valitettavasti herkkä leviämään, jonka takia kasvaimen leikkaamisessa tulee noudattaa erityistä tarkkuutta ja varovaisuutta. Kasvaimen aiheuttaa syöttösolujen häiriintynyt ja lisääntynyt jakautuminen. Mastsolukasvain reagoi hyvin sädehoitoon, jota ei kuitenkaan (vieläkään) Suomessa anneta eläimille. Sveitsi oli tuolloin Suomea lähin paikka (tällä hetkellä se on ilmeisesti Ruotsi), josta sädehoitoa olisi koiralle voinut saada. Sekin vaihtoehto käytiin lääkärin kanssa läpi (olisimme olleet ihan valmiita siihen), mutta hänen mielestään Ineksen tapauksessa hoito olisi ollut vaikea toteuttaa, koska pieniä kasvaimia löytyi tarkemmissa tutkimuksissa ympäri Ineksen kehoa. Eli periaatteessa koko koira olisi pitänyt sädettää.

Kuvasta voit nähdä Ineksen rinnassa punaisia kasvaimia karvojen seassa.



Ines sai ensimmäisen hoitovuoden aikana kahta eri sytostaattia, joiden hoitovaste oli kohtuullinen. Kasvaimet pienenivät jonkin verran sekä niiden lisääntyminen hidastui selvästi. Sytostaatithan tyypillisesti laskevat potilaan valkosolutason (leukosyytit l. leukkarit) hyvin alhaiseksi ja potilas on siksi erittäin altis saamaan infektioita. Ineksen kanssa jouduimme hoitojen aikana käymään useamman kerran yöpäivystyksessä saamassa nesteytystä ja antibiootteja. Seuraavat sytostaatit annettiin n. vuoden päästä ensimmäisistä eli 2006-2007 syksyllä-kevättalvella. Silloinkin Ines oli muutamaan otteeseen aika huonossa kunnossa lääkkeistä johtuen. Tosin koirille tyypilliseen tapaan infektioista toipuminen oli aina hyvin nopeaa. Yleensä jo seuraavana päivänä antibiootin aloituksesta, Ines oli jo ihan reipas. Silti päätimme miehen kanssa tuon hoitojakson jälkeen, että keskitymme seuraavaksi siihen, että yritämme saada Ineksen mahdollisimman hyvään yleiskuntoon, jotta hänen jäljellä oleva elämänsä olisi niin hyvää kuin mahdollista.




Seuraavat vuodet kävimmekin Ineksen kanssa jo ennestään tutulla eläinlääkärillä Nummelassa. Hän on opiskellut ELL-tutkinnon lisäksi myös eläinhomeopaatiksi. Kasvaimet vaivasivat Inestä itseään lähinnä vain siksi, että ajoittain kasvainten ollessa ns. aktiivisessa vaiheessa, ne kutisivat ilmeisen paljon. Mastsolukasvaimille tyypillisen kutinan saa aikaan histamiini, jota on runsaasti syöttösoluissa, joiden holtiton jakautuminen on kasvaimen aiheuttaja. Ineksen kutinaa hoidettiin *homeopaattisilla hoidoilla, joista oli selvää hyötyä. Homeopaatti määräsi myös vitamiini- ja öljylisiä. Liikunnan määrään kiinnitettiin myös huomiota. Ines voikin oikein hyvin lähes kolme vuotta, kunnes vuosi sitten lokakuussa tilanne äkillisesti huononi.. 






Ines alkoi oksennella ja oksennuksessa oli mukana verta. Varasimme pikaisesti ajan HauMausta, jossa todettiin, että kasvaimet ovat aiheuttaneet akuutin vatsahaavan. Hoidoksi määrättiin happosalpaajalääkitys. Samalla ELL kertoi, että markkinoille oli tullut lähiaikoina myös uusi sytostaatti Masivet, joka on tarkoitettu nimenomaan pitkälle edenneen mastsolusyövän hoitoon. Suunnitelmana oli saada Ineksen vatsahaava ensin kuriin ja aloittaa mahd. pikaisesti uuden lääkkeen kokeilu. Vatsahaava ei jostain syystä parantunut odotetusti. Oireet kyllä helpottivat, mutta eivät loppuneet kokonaan. Ines sai muutaman viikon lääkkeitä sekä vatsahaavaan että pahoinvointiin. Aika monta kertaa olimme myös ensiavussa saamassa nesteytystä.
Pe-la välisenä yönä (26.-27.11.2010) Ineksen vointi oli taas huono ja vietimme yön päivystyksessä. La aamuna soitin heti HauMauhun, jonne meidän käskettiin tulla heti. Ines laitettiin taas suoraan tiputukseen ja samalla otettiin paljon verikokeita sekä mm. ultrattiin munuaiset. Vietimme Ineksen kanssa n. kuusi tuntia toimenpidehuoneessa. Onneksi saimme olla kokoajan hänen kanssaan.  Koko tuon ajan Ines oli tipassa sekä lisäksi välillä otettiin uusia kokeita.
Lopulta iltapäivällä eläinlääkäri tuli sanomaan, että jostain syystä Ineksen munuaiset olivat yhtäkkiä lopettaneet toimintansa eikä mitään ollut enää tehtävissä. Koira täytyisi päästää pois, ettei sen tarvitse turhaan kärsiä. Vaikka tiesimmekin, ettei Ines voi hyvin, niin jotenkin tuo lopullinen tilanne tuli silti ihan puskista. Minä aloin parkua kurkku suorana ja ryntäsin vastaanottohuoneesta odotushuoneen läpi pihalle haukkomaan happea. Sen shokin keskellä noteraasin kuitenkin odotushuoneessa kauhusta kankeina istuvat ihmiset, jotka pitivät lemmikeistään tiukasti kiinni. HauMaussa ei ole huoneiden välillä minkäänlaista äänieristystä, joten luultavasti odottajat olivat kuulleet Ineksen tilanteesta kaiken. Soitin ulkoa myös siskontytölle sellaisenkin epätoivoisen ulvomispuhelun, että en tiedä tänä päivänä miten hän sai mitään sanottua. Mutta ei auttanut. Piti mennä takaisin sisälle hyvästelemään Ines ja antaa eläinlääkärille lupa laittaa Inekselle ne viimeiset pistokset. Se oli niin kamalaa, että en pysty tuntojani sanoin kuvailemaan. Kotimatkalla autossa olimme miehen kanssa aivan jähmettyneitä kauhusta ja surusta. Kotona odotti Rosa-mummu, joka haisteli meitä ihmeissään kuin kysyen, että minne olimme kaverin jättäneet.







Se, mitä tuon kammottavan päivän jälkeen tapahtui, löytyy täältä blogista jo aika hyvin. Rilla-vauva tosiaan tuli meille jo viikon päästä lauantaina. En yksinkertaisesti kestänyt hiljaista kotia kauempaa. Ensireaktioni ”kauhu-lauantain” jälkeen oli, että meidän täytyy muuttaa ihan heti, koska kaikki kotona muistutti Ineksestä. Uusi pentu oli meidän tapauksessamme hyvä ratkaisu, koska sen eloisuus ja energisyys teki mahdottomaksi täydellisen epätoivoon vaipumisen. Silti tietysti meni pitkään, että Ines ei ollut enää ihan kokoajan mielessä. Toki vieläkin ajattelen Inestä sekä Rosaa joka päivä. Rosa ja Ines tulevat ikuisesti säilymään sydämissämme, mutta varmasti myös aina jossain määrin ajatuksissamme ja puheissamme.

Kaiken tämän koettuamme, olen kuitenkin todella kiitollinen siitä, että saimme pitää Ineksen luonamme sairastumisen jälkeen, vielä viisi kallisarvoista vuotta. Noiden vuosien aikana Ines voi kokonaisuudessaan oikein hyvin, oli aktiivinen ja iloinen, lukuunotamatta viimeisiä viikkoja sekä joitakin hetkiä sytostaatihoitojen aikana.






Loppuun vielä Jenni Vartiaisen itkettävän ihana kappale: Missä muruseni on, joka soi vuosi sitten paljon radiossa. Kappale tulee todennäköisesti aina tuomaan mieleeni Ihanan Ineksen, mamman murusen.




*Haluan vielä tarkentaa, että en edes oikein tiedä, mitä mieltä olen koko homeopatiasta. Silti olemme saaneet siitä, sekä Rosalle että Inekselle, ihan selkeätä apua. Itse arvostan eniten juuri potilaan parasta ajatellen tehtävää erilaisten hoitotapojen yhdistämisestä.  En ole todellakaan valmis luopumaan koululääketieteen tiedoista ja taidoista, mutta olen avoin myös vaihtoehtohoidoille (tietyissä rajoissa tosin), jos niistä on oikeasti hyötyä.


Iloista mieltä toivotan kuitenkin kaikille uuteen viikkoon!


 Kuvissa Ines tai Ines ja Rosa. Lainatut kuvat täältä.

21 kommenttia:

  1. Kurkkua kuristaa, itku tukahduttaa ja silmät ovat kummallisen sumeat. Että voikin koskettaa tarina koirulista, jota en koskaan edes nähnyt.
    Tässäkin tarinassa on nuo kultaiset reunukset. Kuinka hienosti hänet hoiditte ja saitte nuo kullanhohtoiset vuodet lisää aikaa hänelle. Ineksen elämä oli opetus siitä, kuinka kaikesta huolimatta saa olla tosi valveutunut koiransa hoidossa ja häntä hoitavien lääkärien suhteen.
    Ja aina, AINA joka asiassa pitää kuunnelola sitä intuitiota. Se ei ole koskaan väärässä. Vaikka tuntuisikin siltä, että jälkiviisaus tässä puhuu, on se tosiasia, että vaisto kertoo asioita meille joita emme muuten näe.
    Ihana Ines. Kaikesta , joka sanasta voi aistia sen, kuinka sinua rakastettiin. Siinä täytyy kaikki miikä on oleellista, tarpeellista ja kaunista.
    Kyllä sinä olet Annamari oikea ihanuus kokonansa. Lämmin ja tunteellinen. Älä ikinä muutu muuksi. sinunlaisiasi ihmisiä tarvitaan, jotta maailma jaksaa olla hyvä. Ja Ineksen kaltaisia koiria tarvitaan, jotta se hyvyys ja kauneus meihin syntyy.
    Iso hali sinulle tästä postauksesta. Ja suukkonen Inekselle sinne jonnekin.

    VastaaPoista
  2. Maija: voi ei, ihan Sinä, joka aina sanot niin uskomattoman kauniita ja kivoja asioita! ♥

    Vuosi sitten Ineksestä luopuminen oli niin vaikeaa, että tunsin jotenkin epäonnistuneeni kaikessa Ineksen hoitoon liittyvässä vuosien saatossa. Tiesin toki silloinkin, ettei se nyt ihan niin ole, mutta suru ja pettymys olvati vaan niin voimakkaita. Silti vieläkin välillä kiroan itseäni sen ensimmäisen patin suhteen. Olen NIIN samaa mieltä kanssasi, että intuitiota pitäisi aina kuunnella.

    Minusta on oikeasti tullut eläinlääkäreiden suhteen ihan "hullu skeptikko". Varmaan kirjoituksistanikin paistaa, että meillä "vatkataan" aina ensin, mille e.lääkärille mennään ja sittenkin pohditaan vielä, että uskotaanko ko. lääkäriä.

    Ja elleistä puheen ollen - nytkin muuten odottelen soittoa Viikistä, jotta ilmottaisivat, mihin aikaan tänään ottavat Pepin, ja etenkin NE hammasraudat, taasen käsittelyyn. Molemmat kuminauhat on jo saatu kertaalleen poikki ja toivonkin tänään saavani opetusta niiden itse takaisin laittamiseen..

    Sinun ihanan, ihanat kommenttisi ilahduttavat aina niin paljon, että menen melkein sanattomaksi. Ja voin vakuuttaa, että niin ei tapahdu usein. ;DD

    Paljon, paljon suukkoja teidän 5-vuotiaille söpöliineille (ja toki myös Onnelliselle Onnille)! ♥♥♥

    VastaaPoista
  3. Keijutalossa kyyneleet valuvat ja nenä on tukossa tekstin lukemisen jälkeen. Tiedän, että Hennalla on sairaus johon se todennäköisesti menehtyy - koska, sitä on vaikea määrittää. Joskus mietin, olisiko sittenkin pitänyt mennä hoitoihin, mutta koitan olla päättäväinen ja olla menemättä. Varsinkin nyt kun koirasta ei voisi edes uskoa sillä olevan syöpää. Hennan olisi ennusteen mukaan pitänyt kuolla jo kuukausi sitten.
    Itse ajattelen positiivisesti homeopatiasta. Ella on saanut aikoinaan homeopaattisia hoitoja pelkoihinsa. Miesihmisen sisko käyttää omaa laumaa Nummelassa samalla el.lääkärillä josta mainitsit.
    Minusta te teitte oikein ja kaiken mitä olisitte voineet tehdä. Mastsolukasvaimet ovat petollisia, ystäväni koiralla niistä oli epäily, joka onneksi ilmeni turhaksi. Nyt otan tuon laumani viereeni ja jaan rakkautta tasapuolisesti, vielä kun he täällä kanssani aikaa viettävät. Juuri sanoinkin Hennalle " olit sittenkin luonamme kun otin vuotuista joulukortti potrettia" aiemmin syksyllä luulin jo lähettäväni joulukortit nimimerkillä 12-tassua.
    Ja taas tuli itku - iso halaus teillä ja rapsuja laumaan <3

    VastaaPoista
  4. Lapinkoirani Niilo sairastui 11 vuotiaana mastsolukasvaimeen. Se oli kutiava näppylä pippelin sivulla. Aluksi luulimme sitä elukanpuremaksi, mutta eipä ollutkaan. Se ei ollut levinnyt minnekään, mutta sijaintinsa takia sitä ei voinut myöskään leikata.
    Tämä oli heinäkuun lopulla ja Niilo lähetettiin klinikalta kotiin saattohoitoon. Lokakuussa Niilo alkoi näykkimään karvatukkuja kyljistään, ilmeisesti sen valtavan kutinan takia ja niin lähetimme surusta surkeina hänet taivasmatkalle. Niilo oli sielunveli minulle, koiristani se KOIRA ja vasta tänä vuonna olen voinut muistella Niiloa ahdistumatta. Niilo kuoli vuonna 2006.
    Saksassa on myös mahdollisuus hoitaa koirien syöpäsairauksia mm. sädehoidoin. Niilon tapauksessa emme edes harkinneet sellaista.

    VastaaPoista
  5. Ihanan koskettavan tekstin olet Iineksestä kirjoittanut. Voin vain kuvitella tuskaanne, meiltäkin kaksi lemmikkiä aiemmin lopetettu. Tuo syöpä on sitten kamala sairaus, joka on niin vaikea nujertaa, mutta hienoa että yrittitte kaikkenne ja piditte pienestä parasta mahdollista huolta sen viimeisinä vuosina. Voi pientä vahvaa Iinestä, joka jaksoi myös taistella.

    Voimia sinne, tuntuu varmasti rankalta vieläkin, mutta varmasti Iineksen on nyt hyvä olla ja te teitte kaikkenne<3

    Onneksi olette saaneet uudet sydämenvalloittajat tuomaan lohtua ja iloa elämään. Ja onneksi siis ihmisen sydämessä on paljon tilaa, ja sinne mahtui hyvin Iineksen ja Rosan vierelle vielä Rilla ja Peppikin! :)

    VastaaPoista
  6. Todella koskettava tarina Ineksen sairaudesta ja hoidosta. Kyyneleet tuppaa silmänurkkaan ja nenua pitää pyyhkiä vaivihkaa. En pysty sanomaan enää mitään.

    VastaaPoista
  7. <3 halaus koiratädiltäkin. Kohtalaisen pitkän ja varmasti hyvän elämän Iineskin näyttää eläneen. Niin se taitaa olla, että kun rakastaa joutuu myöskin usein kärsimään.

    VastaaPoista
  8. Paha mieli niin sun kuin lemmikkiesi että Pyry-mäykkymme puolesta. Surraan yhdessä...

    Mekin kävimme ellille näyttämässä Pyryn mahapatteja useampaankin kertaan. Juu, rasvapatteja. Mukamas. Yskästäkin kävimme ellillä 4-5 kertaa. Ei onglemaa. Mukamas. Sitten pyysimme lähetteen Yliopistolliseen. Tuloksena keuhosyöpä ja ne rasvapatit olivat syöpää kanssa. Pisti vihaksi. Ei jaksanut kuin itkeä...

    VastaaPoista
  9. Paloma: kuule, teidän päätös on ihan yhtä hyvä kuin sekin, että olisitte valinneet ne hoidot. Nyt Henna saa nauttia mahdollisimman normaalista elämästä ilman sytojen inhottavia sivuvaikutuksia. Ineksen tapaus opetti meille, että tulevien päivien määrää ei koskaan voi etukäteen ennustaa. Mekin saimme viisi ihanaa vuotta, vaikka hetken luulimme, että Ines jää ikuisesti 5-vuotiaaksi.

    Meillä tosiaan kokeiltiin molempia vaihtoehtoja (sekä hoitoja, että niiden lopettamista) enkä enää osaa sanoa, kumpi oli yksittäisenä ratkaisuna parempi. Varmasti edelleen valitsisin hoidot, jos niiden tehosta voitaisiin olla hyvin varmoja. Ineksen tapauksessa näin ei ollut. Oli alusta asti tiedossa, että sytostaattejen teho (tai tehottomuus) nähdään vasta ajan kanssa. Varmaankin kolme asiaa vaikutti eniten tuolloin päätökseen kokeilla aluksi hoitoja. Ines oli vasta 5-vuotias ja halusimme tarjota häänelle (vai meille?) mahdollisuuden pidempään elämään. Toisekseen Ines oli luonteeltaan valtavan iloinen ja elämänhaluinen. Vielä sinä kamalana, viimeisenä päivänä, näin Ineksen silmissä halun elää, enkä kärsivää katsetta, joka olisi pyytänyt päästämään pois. Se vaivaa välillä vieläkin. :( Kolmas syy hoitojen valintaan oli harmitus siitä ensimmäisen patin hoidon totaalisesta epäonnistumisesta. Tuntui, että halusimme antaa Inekselle (vaiko taas itsellemme?) uuden mahdollisuuden.

    Näin jälkikäteen olen iloinen, että hoitoja kokeiltiin. Olen myös hyvin iloinen siitä, että viimeiset kolme vuotta Ines sai nauttia oikein hyvää elämää ilman hoitoja.

    Hauska kuulla, että teilläkin on kokemusta lähipiirissä tuosta Nummelan homeopaatti ellistä. Oletko muuten miettinyt Hennan kanssa siellä käymistä? Niin kuin sanoinkin jo, pidän itse erilaisten hoitomuotojen yhdistämisestä. Homeopatiassa arvostan kovasti sitä, että yksilöä pidetään kokonaisuutena, eikä pelkkänä sairautena. Uskon vahvasti, että kaikki vaikuttaa kaikkeen.

    Teille kaikille toivon sydämestäni paljon voimia ja etenkin monia yhteisiä hetkiä kaikkien 16 tassun kanssa. Annathan Hennalle erityisen lämpöisiä suukkoja täältä meiltä. ♥ (Nyt alkaa täälläkin taas vesihanat silmistä vuotamaan..) Ajattelen teitä usein ja lähetän mielessäni keijupölyä, joka kummityttöni mukaan auttaa kaikkeen ja varmaan varsinkin Keijutalossa! :)

    VastaaPoista
  10. *sniiif* ja <3. ...en osaa muuta sanoa. :(

    VastaaPoista
  11. HooPee: ai teilläkin on kokemusta tuosta inhottavasta vaivasta, olen pahoillani. :/ Muistan jostain lukeneeni, että intiinialueiden mastsolukasvaimet ovat erityisen ärhäkkää laatua ja tosiaan mahdottomia poistaa kirurgisesti. Ainakaan riittävillä marginaaleilla.

    Niilon iän ja kasvaimen paikan huomioiden, ymmärrän hyvin, että teillä hoitohistoria oli erilainen kuin meillä Ineksen kanssa. Tuossa ylempänä kerroinkin jo Palomalle, että meillä mieltä painoivat erityisesti Ineksen nuori ikä, hänen loputon elämänintonsa ja harmitus sen ensimmäisen patin epäonnistuneesta hoidosta. Muistan silloin ajatelleeni, että teen mitä vaan, jos voin pidentää Ineksen elämää. Ymmärrän kyllä edelleen tuolloiset tunteeni, mutta noiden kokemuksien jälkeen olen myös aika skeptinen koirien (eläinten) hoitojen suhteen. Esim. tämä Pepin hampaiden vinous on mietityttänyt minua kovasti. Olen punninnut mielessäni erilaisten vaihtoehtojen järkevyyttä juurikin Pepin itsensä kannalta. Ja kuinka turhautunut olenkaan itseeni, kun en vaan tiedä asioista tarpeeksi tai pysty omaksumaan tietoa tarpeeksi nopeasti. Enkä varsinkaan ole erityisen taitava vertailemaan eri hoitovaihtoehtojen vaikutuksia pitkällä aikavälillä. Olen toki aina ajatellut, että koiria hoidetaan heille parhaalla mahdollisella tavalla. Ineksen (ja myös Rosan allergioiden) jälkeen olen tajunnut karmaisevan hyvin, että "paras mahdollinen vaihtoehto" on usein jopa mahdoton määrittää. Näitä tunteita sinäkin varmaan koet Vilin kanssa. Ainakin usein samaistun postauksissasi joskus mainitsemaasi turhautumiseen. Ihanaa on muuten ollut seurata Vilin parempaa vointia, hieno homma!

    Eeva: lemmikeistä luopuminen on vaan NIIIN syvältä! Ineksen iloinen ja elämänhaluinen luonne pisti kyllä taistelemaan. Hän ei itse tuntunut juuri koskaan olevan sairaudesta millänsäkkään. Ennemminkin päinvastoin. Ines keskittyi täysillä elämästä nauttimiseen. ♥

    Juu, kyllä Inestä ja Rosaa tulee toki vieläkin paljon mietittyä, mutta Rilla ja Peppi auttavat surun käsittelyssä todella paljon. Ja olet niin oikeassa: ihmisen sydämeen mahtuu kyllä vaikka kuinka paljon rakkaita (ja rakkautta!

    Paljon rapsuja teidän suloisuuksille! ♥

    VastaaPoista
  12. Ellieli: kuule, sanoit jo kaiken tarvittavan. Tunnen tänne asti empaattiset ajatuksesi, kiitos!♥

    Koiratäti: kiitos halauksesta!♥ Tiedän, kuinka tuttuja tunteita nämä sinullekin ovat. :/ Juuri niin se on, että rakastaessa ottaa aina riskin siitä, että joutuu myös kärsimään. Hyvin sanottu!

    Nettimartta: arvaa vaan, kuinka paljon ajattelin teitä ja Pyry-pappaa postausta kirjoittaessani. Tiedän, että tiedät näistä tunnoista vähän turhankin hyvin. Surraan tosiaan yhdessä.

    Mulla sattuu ihan jonnekin syvälle sieluun, kun kuulen noista teidänkin "rasvapateista" ja "ihan tavallisesta yskästä". Ei kai me "tavis" ihmiset voida olla kaikkien alojen asiantuntijoita? Mistä sen aina tietää, että milloin pitäisi osata mennä millekin ellille?!? Tuon Ineksen tapauksen jälkeen, musta on tullut aika vauhko ellien suhteen. :/ Se on raskasta vähän kaikille. En vaan voi itselleni mitään. Koira on niin täysin riippuvainen ihmisistään, että jotenkin sitä toivoo pystyvänsä tarjoamaan sille sen arvoisen elämän. Harmittaa, kun välillä tulee kapuloita rattaisiin, vaikka parhaansa yrittää. Sellaista toki elämä muutenkin välillä on. Koirien (ja lasten) suhteen, olen itse vaan erityisen "herkkis", kun he eivät voi itse päättää asioistaan.

    Eevaa lainatakseni: onneksi meillä on Rilla ja Peppi sekä teillä Myrsky. Toinen ei voi toista korvata, mutta oikein hyviä "laastareita" nuo nuoret koiruudet ovat. Kuka voi kauan pysyä surullisena, kun toisilla on niin paljon intoa ja energiaa. Ja hyvä niin! ♥

    VastaaPoista
  13. Petriina: kiitos! Hyvin sanoit.♥

    VastaaPoista
  14. annamari: Henna sai sinulta erityis rapsut ja pusut. Keijupöly on oivaa ainetta - sitä saa laittaa meille aina, sillä meidän keijut ovat jo talviunilla :) Rapsuja laumaan!

    VastaaPoista
  15. Kaunis kirjoitus Ineksen elämästä. Näinhän se on, että silloin kun me otamme itsellemme eläinystävän niin on hyväksyttävä että sen elinikä on todennäköisesti lyhyempi kuin omamme. Aina sitä ei tahdo muistaa. Ossillakin muuten on rasvapatti kyljessä mutta siitä otettiin heti ohutneulanäyte kun huomasin sen. Jotenkin itse aina epäilen pahinta ja haluan poistaa epäilykseni. Terveisin M-L ja Ossi

    VastaaPoista
  16. Tarina oli koskettavaa luettavaa. Vanhempieni (ja samalla minunkin) koiruli alkaa olla koiran iässä jo niin kovin vanha (15), että, surullista kyllä, melkein joka kerta sen nähdessään sitä miettii, kauanko rakkaansa saa vielä pitää täällä. Irtipäästäminen ei helppoa, mutta samalla tarinasi oli jollakin tavalla lohdullinen kaikesta tuskasta huolimatta, juuri niiden tärkeiden yhteisten vuosien kautta. Kiitos, että jaoit sen kanssamme :)

    VastaaPoista
  17. Paloma: kiitos, että välitit Hennalle terveiset! Keijupölyn laittoa jatkan siis ja lisään näin talvella annosta vähän, kun kerran teidän omat keijut on talviunilla. :)

    Marja-Leena: kiitos! Sehän se varmaan Inksenkin tapauksessa oli yksi suurimmista harmituksista, kun tosiaan koirat elävät muutenkin niin lyhyen elämän, niin vielä sitten siitä sairastamisen viemät vuodet pois. :( Olemme kyllä kiitollisia jokaisesta lisävuodesta, jonka saimme.

    Hieno homma, että Ossin patti tutkittiin sekä todettiin ihan oikeasti vaan rasvapatiksi. Arvannet, että meillä tutkitaan nykyään myös aika tarkkaan kaikki..

    Paljon terkkuja teidän laumalle!

    Sunan: ymmärrän NIIIN hyvin tunteesi! 15v. on jo kunnioitettava ikä. Silti ei tietenkään rakkaasta haluaisi luopua. Rosa-mummun kanssa koin viimeiset vuodet varmaankin hyvin samoja tuntoja kuin teillä nyt. Toivon teidän koirulille vielä monia hyviä hetkiä! ♥

    Ihanaa, että huomasit Ineksen tarinassa myös sen hyvin lohdullisen puolen. Ensimmäinen pattihan (se rasvapatiksi luultu) tosiaan todettiin jo v. 2003 ja diagnoosikin tehtiin jo v. 2005. Eli hyvin monta "lisävuotta" me Ineksen kanssa saimme. Eikä Ines tosiaan kärsinyt noita vuosia, vaan eli oikein aktiivista ja normaalia elämää meidän ilonamme. :)

    VastaaPoista
  18. Kyllä noita edesmenneitä mummukoiria muistelee harva se päivä. 11 vuotta niitä katseli ja edelleenkin melkein päivittäin näkee jomman kumman tai joskus jopa molempien tepsuttelevan täällä kotona. Yleensä mummu vilahtaa jossain näkökentän laidalla tai on juuri menossa ulos huoneesta. Ulkona en ole niitä koskaan nähnyt, mutta sisällä useinkin :-)

    Kun ystävän lähdöstä on kulunut riittävästi aikaa, päällimmäisiksi jäävät onneksi mukavat muistot, ja hankaluudet unohtuvat muistojen romukoppaan.

    t. 3 sheltin mami

    VastaaPoista
  19. 3 sheltin mami: arvasin, että sinulle(kin) nämä tunnot on varmasti hyvin tuttuja. Minäkin nään Ineksen melkeinpä päivittäin katsomassa ulos olohuoneen ikkunasta. Ja Rosan kuulen tepsuttelevan milloin missäkin.

    Tuonkin uskon, että ajan kanssa muistoihin tulee toisenlainen, paljon lempeämpi sävy. Ikävät jutut jäävät taka-alalle ja pinnalle nousee pelkästään kivat ja kauniit asiat. ♥

    VastaaPoista
  20. Hei!

    Tuosta homeopatiasta vielä... meillä sitä on käytetty kahdella koiralla ja pojalla. On toiminut... tai ainakin vaivat ovat hävinneet. Pojalta pikkupikkuvaiva, joka oli ollut hänella aina, ihan vauvasta asti. Koiralta isompi ongelma, josta eläinlääkäri sanoi, että koira todennäköisesti joutuu ikänsä saamaan lääkitystä.

    Sanoin lääkärille, että ennen kuin elinikäinen lääkitys aloitetaan, haluan kokeilla homeopatiaa. Kävimme homeopaatilla, ja kas! potilaalla ole enää kyseistä vaivaa. Kontrollissa käymme toki ihan lääkärin luona.

    Tiedä häntä sitten, mitä tapahtui...pääasia että vaivat hävisivät! Saa olla puolestani vaikka placebo-vaikutusta ;-)

    Samaisilla homeopaattikäynneillä olemme myös aina tarkistelleet karvaisten ruokintaa ja se sopii tietysti minulle, olenhan "ruokinnalla tuloksiin-ihminen"

    t. TAAS se shelttien mami

    VastaaPoista
  21. Sheltien mami: meillä homeopatiaa kokeiltiin ensimmäistä kertaa Rosalle jo ihan vauvana pitkittyneen virtsiskierteen hoitoon. Meidän silloinen HauMaun lääkäri oli ollut eläinlääkiksessä samalla kursilla kun postauksessa mainitsemani ELL-homeopaatti. HauMaun lääkäri lähetti Nummelaan pari putkellista Rosan verta ja siitä jotenkin tehtiin vastustuskykyä vahvistavaa, homeopaattista lääkettä. Aika utopistiseltahan se kuulosti, mutta Rosan vaiva parani. Tuon kokemuksen jälkeen kävimme Rosan ja Ineksen kanssa useamman kerran Nummelassa ihan vastaanotolla ja aina vaivoihin saatiin apu. Ja HYVÄ niin.

    Homeopaatin kanssa tulee tosiaan myös enemmän juteltua muustakin koirien yleiseen hyvinvointiin liittyvästä. Eläinlääkärin vastaanotolla kun kuitenkin enemmän keskitytään ihan siihen koululääketieteeseen ja itse sairauteen. Minä todella liputan kaiken hyvän yhdistämisen puolesta, jotta lopputulos on potilaalle paras mahdollinen. Sama tosiaan, vaikka olisi lumevaikutuksen ansiota! ;D

    VastaaPoista

Kiitos kommentista! Ü