Kuvia ja mielikuvia

Nyt juuri on vaihteeksi sellainen tilanne, että sanottavaa olisi pään sisällä vaikka kuinka, mutta pitkuliini sylissä on erittäin haastavaa kirjoittaa. Peppi on sillä tavalla samalla suloinen ja hassu, että hän kun päättää olla sylissä niin hänhän on. Jos yritän laskea hänet alas, niin hän kirjaimellisesti roikkuu minussa. Jos kuitenkin väkisin laitan hänet lattialle, niin yhtäkkiä huomaan nostaneeni 'piipittävän' koiran taas takaisin syliin. Kyllä mäyräkoira on vaan niin ovela, hihhihhih. No, näpyttelen nyt sitten koira sylissä sen minkä jaksan.

Alla olevassa kuvassa Peppi on kylässä bestiksellä ja on saanut leukansa alle kummipojan rakkaan tiikerin. Kuvassa tiikerillä näkyy olevan vielä häntä kiinni paikoillaan. Kotiin lähdettyämme tiikeri jäi omistajalleen, mutta häntä matkasi meidän mukana kotiin. Peppinen oli tehnyt kirurgisen toimenpiteen ihan kenenkään huomaamatta. Onneksi häntä kuitenkin löytyi myöhemmin autosta ja se saatiin kursittua takaisin paikoilleen. 

Muutkin postauksen kuvat ovat bestiksen ottamia jo vuosi sitten vauva-Rillasta. Lainatut kuvat taas ovat täältä.

Viime viikkoina mielessäni on pyörinyt monenlaiset kuvat. Ensinnäkin valokuvat, joiden ottaminen on ollut hankalaa ainakin kahdesta eri syystä. En tiedä muistaako kukaan, kun kesällä kerroin kameramme uudelleenkäyttöönottoon liittyneistä haasteista. Postauksen voi halutessaan lukea täältä. Ostin viime tammikuussa nimittäin kameraan uuden akun, jolle luvattiin jopa kahden vuoden takuu. No, muutaman kuukauden käytön jälkeen akku "hyytyi" niin, että sillä pystyi ottamaan enää pari kuvaa latausten välillä, blaaah!

Takuuvaihdon olisi luullut sujuvan mutkattomasti, mutta ei. Siinä vierähti pari kuukautta, eikä se sinänsä mitään olisi haitannut, jos olisin muuten saanut hyvää palvelua. Palvelu oli valitettavasti ala-arvoista. Milloin kauppiaan mielestä oli sählännyt maahantuoja, milloin minä, mutta hänen/heidän syytään ei ollut mikään. Sellaista selittelyiden kirjoa en ole tainnut ikinä ennen kuulla. Enkä edes missään vaiheessa odottanut mitään selityksiä. Pyysin heitä vain ja ainoastaan hankkimaan minulle takuuna uuden akun viallisen tilalle.
Maahantuoja oli kuulema kaukana, kaukana ulkomailla (Ruotsissa) ja he joutuivat maksamaan akun lähetyskuluineen ensin itse (n. viisi kymppiä Max.) Sanoinkin loppuvaiheessa, että mielestäni, jos vain haluaa, niin Ruotsista akun saa kirjekuoressa parissa päivässä Suomeen. Samoin mainitsin, että jos heidän liiketoimintansa vaarantuu viidestä kympistä, niin kannattaa varmaan miettiä firman talouden kokonaistilaa hyvin vakavasti muutenkin. 
Ajatelkaa, jos tämä isä ja poika (liikkeen yrittäjät) olisivat heti aluksi sanoneet minulle ystävällisesti, että he hoitavat asian mahdollisimman pian ja soittavat heti, kun akku on noudettavissa. Olisipa ollut helppoa ja mukavaa. No, nyt minulla on vihdoin toimiva akku ja kaupanpäällisinä huono mieli. Arvatkaa asioinko ko. liikkeessä enää ikinä.

Toinen "huoli" valokuvien suhteen taitaa olla teillekin monelle tuttu: pimeys. Miten tässä pimeydessä saa otettua minkään valtakunnan siedettäviä kuvia mistään? Ei meidän kameralla tietysti saakaan. Enkä kyllä hienompaakaan kameraa aio hankkia, joten tämä pimeä kausi mennään salamalla otetuilla kuvilla onnettomasta laadusta huolimatta.

Näistä konkreettisista kuvista mielikuviin. Tämä blogimaailma on niitä täynnä. Blogeissa on helppo luoda lukijoille tarkoituksella, ja täysin tarkoittamatta, tietynlaisia mielikuvia bloggaajasta, hänen kodistaan ja elämästään yleensä. Vaikka itsekin kirjoitan nykyään blogia, niin silti luulen lapsellisesti, että kaikki tällaista harmitonta "lifestyle"- blogia kirjoittavat ovat kauniita, rikkaita ja onnellisia. Eikä minua edes haittaa tämä lapsenuskoni. Minun lapsuudessani tavattiin sanoa, että omakotitaloissa asuu onnellisia perheitä. Olen nyt itsekseni siirtänyt tämän ajatuksen blogimaailmaan niin, että lifestyle-blogien takana asuu pelkästään onnellisia perheitä. Minä selvästikin tarvitsen jonkinlaista satumaailman tuomaa turvaa tänne todellisuudessa aika kylmään ja armottomaan maailmaan. Elokuvissakin toivon aina onnellista loppua, että pääpari saisi kaikkien onnettomien sattumuksien jälkeen kuitenkin toisensa.

Mielikuvia, sekä oikeita että täysin virheellisiä, syntyy toki myös täällä ihan "oikeassa elämässä". Minulla on ollut Suomen poliisilaitoksesta sellainen mielikuva, että tarvittaessa sieltä saa apua ja nopeasti. Viimeisen vuoden sisällä tämä mielikuva on rikkoutunut tai ainakin saanut vakavia säröjä parin tapahtuman johdosta.
Kesällä lähipiirissä sattui muutama, sinänsä pieni, hässäkkä liikenteessä. Ei edes mikään oikea onnettomuus, mutta kuitenkin sellainen, että poliisi kutsuttiin paikalle. Molemmissa tapauksissa lopputulos oli se, että poliisin kutsunut ihminen sai poliiseilta nuhtelut heidän turhasta häiritsemisestään. Itse pitäisi asiat pystyä sopimaan, eikä häiritä virkavaltaa. Tästä olen toki periaatteessa ihan samaa mieltä, mutta entäs jos vastapuoli kiistää asian ja kuitenkin tarvittaisiin tekijän tiedot vakuutusyhtiötä varten?

Muutama viikko sitten sattui sellainen tapaus, josta en meinaa millään päästä yli. Välillä iltaisin sängyssä alan tapausta miettimään, eikä meinaa uni tulla. Siskoni ajoi pimeällä tiellä, kahdeksankympin rajoitusalueella, kahden, yhtäkkiä eteen tulleen, ison koiran päälle tai ainakin toisen niistä. Sisko kertoi, että koirat ilmestyivät auton etuvaloihin aivan kuin tyhjästä. Hän iski vaistomaisesti jarrut pohjaan ja kuuli kuinka joku osui auton oikeaan etukulmaan. Lisäksi kuului hirvittävää koiran vinkunaa. Tätä mielikuvaa en saa mielestäni pois. :(
Sisko sai auton pysäytettyä tienlaitaan ja hetken mietittyään hän soitti hätäkeskukseen, koska ei muutakaan paikkaa keksinyt. Hätäkeskus ei meinannut ensin tehdä asialle mitään. Sisko kuitenkin oli sinnikäs ja halusi poliisit paikalle. Viidenkymmenen minuutin kuluttua (onnettomuus sattui Kehä III:lla) poliisipartio saapui paikalle ja kirjasi ylös siskon autoon tulleet, hyvin pienet jäljet. Sisko pyysi moneen otteeseen poliiseja menemään katsomaan, näkyykö koiria missään. Hän myös kysyi useamman kerran, että mihin muualle hän voisi tapauksesta ilmoittaa. Poliisit sanoivat, että koirat ovat omistajansa vastuulla. Poliisi teki myös selväksi, että he eivät muuta asian hyväksi tee.
Seuraavana päivänä sisko vielä soitti poliisilaitokselle, josta kerrottiin, että tapaus on suljettu. Sieltä ei myöskään osattu kertoa, että minne muualle sisko olisi voinut ottaa yhteyttä. Sen verran kerrottiin, että kolme muutakin ihmistä oli ilmoittanut samaan aikaan, samalta alueelta kahdesta, isosta, vapaana kulkevasta koirasta.

Meidän edesmennyt Ineksemme oli aikamoinen karkailija. Olen ja olemme juosseet hänen perässään pitkin maantienvartta, keskellä kaupunkia, lehmihaassa jne. Aina oli tietysti pelko takapuolessa, että emme saa Inestä kiinni ja hän katoaa jonnekin pidemmäksi aikaa tai kokonaan. Eli meille olisi hyvin voinut käydä niin, että joku jossain olisi ajanut Ineksen päälle, emmekä me ehkä koskaan olisi saaneet siitä tietää. Eikä tietenkään ole sanottua, ettei Rilla tai Peppi voisi päästä karkuun ja jäädä auton alle. Ihan puistattaa pelkkä ajatuskin!

Ymmärrän toki hyvin, että poliisilla on muutakin tekemistä kuin jahdata karanneita koiria, mutta eikö sitten pitäisi olla joku muu, yleisesti tiedossa oleva instanssi, jossa koiran etsijä ja löytäjä voisivat kohdata. Enkä tiedä, minkälaista suhtautumista tässä kokonaisuudessaan peräänkuulutan, mutta petyin kyllä todella siihen, että poliisit eivät edes käyneet katsomassa, näkyykö koiria missään. Eikö hirvikolarissakin yksi ihan perusasioista ole se, että hirveä ei jätetä kitumaan?

Onko siellä joku viisaampi kertomaan, miten tuossa siskon tilanteessa olisi pitänyt toimia. Netissähän on ainakin kaksi sivustoa, joille voi laittaa ilmoituksia kadonneista ja/tai löytyneistä eläimistä, Karkurit.fi ja karkulaiset. Hyvät sivustot ovatkin, mutta kovin ajantasaista tietoa siellä ei pysty välittämään.

Tällaisia pohdintoja tänään. Seuraavaksi kerron jouluisesta hyvänmielen haasteesta, jonka sain ja vastaanotin.

Voikaa hyvin ja olkaa varovaisia liikenteessä!

Ps. Kuvista vielä sen verran, että tekaisin viikonloppuna uuden bannerin. Se on ihan erilainen kuin olin suunnitellut, mutta laitoin sen nyt silti. Halusin vähän vähemmän kesäisen kuvan vaihteeksi. Mennään tällä, kunnes löytyy parempi.