keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Vuosi elämästäni


Viikonloppuna oltiin juhlimassa kummipojan synttäreitä. Siellä tavattiin paljon ihmisiä, joita olemme nähneet viimeksi vuosi sitten samoissa merkeissä. Yksi merkittävä muutos meidän perheessä on tapahtunut juurikin tämän kuluneen vuoden aikana. Meiltä on siirtynyt kaksi koiraa autuaammille metsästysmaille ja myöskin kaksi uutta koiraa on tullut meille asumaan. Tuntui yhtäkkiä itsestäni aika hurjalta muutokselta. Ja hurja vuosi tämä on ollutkin. Muutaman viikon päästä tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun jouduimme luopumaan rakkaasta, urheasta Ineksestämme, sniif.. Ja viikon päästä siitä, meille tulikin jo Rilla-vauva. U s k o m a t o n t a ! Maaliskuussa haimme pikkuisen Pepin ja heinäkuussa Rosa-mummu jätti meidät. Apua, mikä vuosi!





Nyt toivon, että kukaan ei loukkaannu tai ota itseensä seuraavasta tunteiden tuuletuksesta. Puhun ihan vaan itsestäni, meidän tilanteesta ja omista fiiliksistäni. Ymmärrän todella, että kaikki eivät ajattele samalla tavalla. Tulin vain pohtineeksi, että jos meillä olisi ollut kaksi lasta, jotka molemmat olisivat menehtyneet vuoden sisällä, niin tilanteemme olisi nyt todennäköisesti aika erilainen. Kävisimme ehkä kriisiterapiassa, emmekä varmaan olisi vielä päässeet normaaliin arkeen kiinni. Eikä kukaan oikein olisi synttäreillä tiennyt mitä ja miten asiasta voisi puhua. Koirien kohdalla jostain syystä pätee erilaiset "säännöt". Toki koiran odotettu elinaika on ihan toisenlainen kuin ihmisen, mutta on perheemme kokoonpanossa tapahtunut muutos silti meille tosi suuri. Vuodessa meistä on tullut kahden nuoren koiran perhe, kun vuosi sitten meillä oli kaksi aikuista koiraa. Haluan vielä mainita, että lähipiirimme on suhtautunut menetyksiimme mitä ihanimmin. Olemme saaneet surra ja puhua edesmenneistä koiristamme ihan niin paljon, kun olemme halunneet. Eikä kukaan todella ole suruamme vähätellyt. Lämmin Kiitos siitä. ♥




Ymmärrän muuten todella hyvin kaikkia, jotka eivät voisi todellakaan edes ajatella uuden koiran (koirien) hankkimista näin pian tai ehkä enää ikinä. Itsekin ehdin hetken ajatella Ineksen poismenon jälkeen, että ei yhtään, eikä koskaan. Mieli muutui silti parissa päivässä. Koti tuntui Rosa-mummun kanssa NIIN tyhjältä ja hiljaiselta, että ihan kurkkua kuristi. Meille Rilla ja Peppi ovat tuoneet suurta iloa ja lohtua menetysten keskelle. Mutta ymmärrän tosiaan hyvin heitä, jotka haluavat toimia eri tavalla. Ja kyllä minullakin meinaa välillä tehdä tiukkaa pysyä näiden muutosten perässä. Juuri yksi ilta sanoin Rillalle: "Ines, tule jo sisälle sieltä."



Oikeastaan vasta nyt ihan pikku hiljaa alkavat Rilla ja Peppi, sekä heidän tapansa, tuntua oikeasti tutuilta ja koirat tosi-tosi omilta. Niin hyvin kuitenkin muistaa vielä Rosan ja Ineksen tavat olla ja toimia eri tilanteissa. Joka päivä vieläkin jompikumpi "pennuista" onnistuu yllättämään meidät, kun reagointitapa johonkin esim. ääneen on ihan erilainen kuin edesmenneillä rakkailla. Siltikin voin ihan rehellisesti sanoa, että yllättävän hyvin me kaikki neljä (minä, mies, Rilla ja Peppi) olemme toisiimme tottuneet ja sopeutuneet. Mutta toki välillä, kuten viikonlopun synttäreillä, pysähtyy itsekin ihmettelemään, että ketäs koiria meillä toisiaan onkaan.





Kaiken tämän sanottuani olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että saimme pitää Rosan ja Ineksen niinkin kauan luonamme. He olivat todella ihania yksilöitä ja kovin rakkaita meille. Olen myös erittäin onnellinen Rillasta ja Pepistä. He ovat myös mahtavia persoonia ja meille hyvin, hyvin tärkeitä. Minun on oikeasti vaikeaa kuvitella elämääni ilman koiria, sydäntäraastavista menetyksistä huolimatta. Tästä pääset kuuntelemaan Eppujen klassikkoa, joka tuo aina mieleen Rosan ja Ineksen, meidän rakkaat enkelikoiramme. ♥


kuvat



20 kommenttia:

  1. Juu, kyllä täälläkin kodissa aatellaan pitkästi samoin kuin teillä.

    Pyry-mäykky eli melkein 16 vuotta kanssamme. Siinä ajassa ehdittiin kokea niin tyynet kuin tyrskyt. Ja vaikka kuinka tiesi, että eron hetki koittaa, niin ei se surua pienennä.

    Kuvasi mäykyllä on yhtä pitkät korvat kuin Myrskyllä ;D Vinkeitä kuvia.

    VastaaPoista
  2. Sniiff.......sniiiffff.... Mä mitää itke, ei yhtää oo pala kurkussa.
    Kauniisti puhut Annaseni. Samoja tunteita kudot esille joita itsekin olen tuntenut omien rakkaitteni poismenoista. Rape-mäykyn jälkeen meni melko pitkään ennen kuin vastarintani kokea samaa menettämisen tuskaa, mutta se mureneminen tulikin sitten hetkessä Essin ilmestyessä näköpiiriin. Silloin Essi oli vielä varattu muualle. Perhe ei sitten kuitenkaan häntä ottanut, koska halusivat uroksen ja siihen minä sitten iskin kiinni. Koiran ostin ja ystävät sain ihan kaupan päälle.
    Mua ei lainkaan ihmetytä jos lapsettomassa perheessä koirat ovat lapsien asemassa. Sillä sellaisia nahan alle menijöitä koirat ovat. Jos lapsia on, koirat ovat siinä joukon eli lapsikatraan jatkeena ihan luonnollisesti. Ehkä se johtuu siitä, että koirat ovat kaikella tapaa myös niin inhimillisiä, tunteellisia ja ajattelevia olentoja. Tätä eivät koirattomat ymmärrä. Olen kauan sitten jo lakannut edes yrittämästä selittää asiaa niin että ymmärtäisivät. No such luck.
    En häpeä yhtään kiintymystäni koiraani, olen ihan avoimesti hullaantunut tunteellinen hölmösti käyttäytyvä kahjo. Unohtamatta silti, että Essi on koira.
    On kaunista muistaa koiriansa. Tulen aina muistamaan tuon oman pikku mäykkypoikani ja kaikki ne tarinat, joita kerääntyi niin pitkältä ajalta. Se on kaikki rikkautta elämässä.
    Olet aivan ihana Ansku. Kaikesta mitä kirjoitat kuultaa läpi suuri rakkaus koiriin ja elämään. Ja siitähän se tulee se koirien kannalta paras yhdistelmä onnelliseen koiruuteen.
    Kyl se vaan niin on, että meillä on kotona lapsi, se on vaan vähän eri näköinen kuin lapset yleensä ja puhuukin vähän eri tavalla. Mutta yhtä kaikki perheenjäsen mitä suurimmassa määrin.
    Terveiset Rillariinalle ja Peppineppiselle Essilästä.

    VastaaPoista
  3. Tähän ei taas oikein oo muita sanoja kuin se, että tiedän ainakin miltä susta tuntuu. :// mun edellinen koirani kuoli vain 3,5-vuoden ikäisenä ihan yllättäen sisäiseen verenvuotoon ja kuoleman jälkeen olin varma, etten halua uutta koiraa. Sen takia, etten kestä taas menetyksen tunnetta ja sitä tyhjyyttä. Kuitenkin aivan tasan 7 viikon päästä meillä oli jo vetämässä rallia yksi sunkin tuntema mäyräkoira ;) mulla on aina elokuun alussa tosi jännä fiilis, kun Boromir (edellinen hauva) on kuollut 5.8. ja Aimo puolestaan on syntynyt heti 6.8. Silloin aina pysähtyy miettimään pariksi päiväksi ihan kaikkea noihin kahteen tapahtumaan liittyvää.

    PS. käyhän tsekkaamassa mun uusiin bloggaus ja ihastu! <3

    VastaaPoista
  4. Kurkkasin tänne kesken kaiken, ja nyt en voikaan jatkaa töitä ennen kuin olen "jutellut" hetken sun kanssa :) Sinä ihana, syvällinen ja hauska ihminen, monipuolinen kombinaatio :)

    Tosiaan, kaikilta ei heru ymmärrystä sille, että koiriinkin kiintyy ja niiden poismeno sattuu. Mutta onko se ihme, kun niitä kirjaimellisesti hoitaa joka päivä niiden elämän ajan. Vaikka koira aikuistuu nopeammin kuin ihminen, se jää ikuiseksi "lapseksi" kaikkine hullutuksineen, on täysin riippuvainen ihmisestä ruuan, ulkoilun ja hellyydenkin suhteen. Tulee toki toimeen vähemmälläkin, mutta mitä ideaa olis ottaa LEMMIKKIkoiraa, jos se sitten pitäis unohtaa nurkkaan lojumaan... (puistatus...)

    Mutta paljon on niitä ihm... tuttavia, jotka ei jaksa pätkääkään kuunnella koirakodin elämää. Katse alkaa harhailla jo eka lauseen aikana, kädet hakee hermostuneena lehteä selattavaksi tai muuta puuhaa, ja kun koiranomistaja pitää parin sekunnin tauon, paikalla olija alkaa sujuvasti puhua aivan muuta asiaa. Teepä sama, jos joku kertoo, mitä heidän lapsensa touhuavat!

    On tietysti olemassa äärimmäisyyksiä myös koiranomistajissa. Mutta yhtä hullua olis ennakoida jokaisen äidin paapovan lastaan liikaa kuin koiranomistajan inhimillistävän koiraansa pelkän hyvän hoidon perusteella. Yllättävän moni koiraton haluaakin sitten yhtäkkiä koiran otettuaan puhua tuntitolkulla siitä, mitä heidän hauva tekee... Liian kilttinä ihmisenä olen sitten kuunnellut, neuvonut ja kysellyt, vaikka mieli tekis ihan kiusalla vaihtaa puheenaihetta. Mitäs menneistä...

    Heh, onko ihme, jos kutsut nuorta koiraa perheessä aiemmin olleen nimellä, kun minä olen pari kertaa kutsunut Bassea jonkun blogitutun koiran nimellä, jota en ole edes koskaan tavannut ;=D)))))

    Tuokin on niin totta, että uusi koira ei tunnu heti "omalta"! Meni pari viikkoa, ja mun oli vaikea antaa Basselle käskyjä. Huomasin, että vaadin Artulta asioita, jotka Bassen olis pitänyt tehdä. Pikkuhiljaa meille on löytynyt yhteinen kieli, kiitos Bassen joka on opiskellut ahkerasti suomen kieltä ;D)))

    Muutenkin kummastelin aluksi, kuinka koira voi olla niin erilainen kuin Arttu. Mutta nyt niiden erilaisuudet on sitä, että jos toinen ei rauhoitu, toinen voi tulla viereen ja katsoa kauniisti. Tasapainoa emännän päänupille :)

    Iloista viikon jatkoa sinnekin.

    VastaaPoista
  5. Nettimartta: surua ei todellakaan pienennä se, että etukäteen tietää yhteisen ajan rajallisen pituuden. Mai tuossa alempana toteaa osuvasti, että koiralapsiin kiintyy varmaan senkin takia niin syvästi, kun hehän eivät ihmislasten tavoin kasvaessaan itsenäisty, vaan ovat aina äidin ja isin hoidon "armoilla".

    Kuule, mulle tuli juurikin Myrskyliini mieleen tuosta kuvasta ja siksi sen valitsinkin. Pitkuliini pitkäkorvat, hihhihhih. ♥

    Maija: juu, täällä on myös ollut (taas) kurkun kuristusta viime aikoina. Ineksen viimeiset päivät vuosi sitten, pyörii paljon mielessä, sniif.. Mutta ilman tätä surua ja kaipausta, ei varmaan olisi myöskään rakkautta.

    Mun siskolla meni viisi vuotta ensimmäisen mäykyn jälkeen, ennen kuin he pystyivät ottamaan uuden koiran. Ymmärrän siskoa ja sua NIIN hyvin. En oikein itsekään ymmärrä, että miten meillä oltiin näin nopeita. Se tunne ilman Inestä oli vaan NIIIN pakahduttava, että jotain oli pakko tehdä. Ja hyvä näin. Rilla ja Peppi ovat varmaan olemassaolollaan pelastaneet, ainakin minut, totaaliromahdukselta.

    Mä olen monasti miettinyt, että jos meillä olisi ihmislapsia, niin minkäköhänlainen suhde meillä sitten olisi koiriin. Nyt he todella ovat meillä henkisesti täysin lapsen asemassa, vaikka toki koiramaista kohtelua yleisesti ottaen saavatkin.

    Koirattomien ihmisten seurassa, varsinkin, jos he eivät ole läheisiä minulle, yritän puhua koirista suht neutraaliin sävyyn yrittäen säästää heitä koira-aiheiden yliannostukselta. Tämä onnistuu välillä paremmin, välillä huonommin. Varmaankin saan silti yleensä aika pian oudon koiramamman maineen ;D, joka ei kyllä ollenkaan haittaa. Itse en myöskään yhtään häpeä kiintymystäni koiriin.

    Rape on jotenkin niin sopiva nimi karkkarille, sniif. Karkkarit kun näyttää mun mielestä kaikki vähän sellaisilta tyylikkäästi harmaantuvilta herrasmiehiltä.♥

    Kiitos (taas) kauniista sanoistasi. Olen hämilläni ja otettu.

    Peppineppinen, hihhihhihhih, ihan paras! :D

    VastaaPoista
  6. Anniinaa: apua, 3,5-vuotiaana, ihan kamalaa! Olen todella pahoillani puolestasi. :´(

    Ja ymmärrän oikein hyvin mitä tapahtui 7 viikon päästä, hih. Meillä nopeilla ihmisillä asiat menee välillä sellaisella vauhdilla, että ei itsekään meinata pysyä perässä. Sen takia jotuu joskus vähän kelailemaan, että hetkinen, mitäs tässä taas on tapahtunutkaan; hih, huh, oih ja voih!

    Ps. Kävinkin jo kurkkamassa Lettu-uutiset, wuf! ♥ IHASTUIN!!! :)))

    Mai: ihana, ihana Sinä täällä juttelemassa mun kanssa, miten mahtavaa!! ÜÜÜ (punastun täällä samalla kauniista sanoistasi, kiitos!)

    Mä jo tuossa Myrskyn äipälle sanoinkin, että sun analyysi koirien jäämisestä ikuisiksi lapsiksi on NIIN osuva. Ajattelen itse asiasta prikulleen samalla tavalla.

    Muutenkin olen niin samaa mieltä kaikesta, mitä kommentissa sanot. Olen huomannut tuon samaisen ilmiön ihmisistä, joilla ei ennen ole ollut koiraa. Aikaisemmin koirajutut on menny toista korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta oman koiran myötä halu kertoa hauvelin erinomaisuudesta onkin valtaisa. Tosin ymmärrän sen kyllä hyvin, mutta onhan sen huvittavaa. ;D

    Perheen uuteen koiraan tarttee kyllä aina rauhassa tutustua (molemmin puolin tietysti), ennen kuin se tuntuu ihan omalta. Kai siihen vaaditaan tuttuuden tuomaa vuorovaikutusta. Sitä, että sekä koira että ihminen tietävät miten toinen reagoi eri tilanteisiin. Sekä sitä, että koira heiluttaa häntää eniten nähdessään juuri minut. ;)

    Onko Basse kotoisin suomenruotsalaisesta perheestä, hihhihhih, suloista! Basse opettelee uutta kieltä, wau! Mä muuten mietin taannoin, että teillä on koirien nimet hyvin aakkosjärjestyksessä. Odotan jo innolla sitä, kun Carlos ja Danny liittyvät laumaanne! ;DDDD

    Eikö olekin uskomatonta kuinka erilaisia (myös saman rotuiset) koirat voi keskenään olla! Se on sitä todellista elämän rikkautta! Ü

    Paljon suukkoja molemmille pojille! ♥♥

    VastaaPoista
  7. Olin 4-vuotias, kun kotiini tuli ensimmäinen koira ja kotoa pois muuttaessani siellä asui järjestyksessä neljäs koira. Jokaisesta koirasta luopuminen oli haikeaa ja vaikeaakin, mutta uusi koira toi uutta iloa kotiin.

    Sitten tuli yhtäkkiä allergiaperheiden eläintenpitokiellot, enkä uskaltanut ajatellakaan koiran hankkimista. Keskimmäisen omaan kotiin muutti Olli, joka sittemmin muutti meille "hoitoon" ja huomasimme, ettei kahden allergisen ja kahden astmaatikon perheessä koira olekaan mikään mahdottomuus. Nykyään suositaankin "siedätystä" vaikken olekaan itse suosittelemassa astmaatikoille koiraa ihan ensimmäiseksi. Jokainen etsii itselleen oman tavan elää sairauden kanssa.

    Välillä kaipaan toistakin koiraa, mutta kyllä se taitaa niin olla, että toinen koira tulee vasta kun Olli lähtee taivaallisilla metsästysmaille.

    Meidän lapset ovat aikuisia, kuopus viittä vaille täysi-ikäinen, joten Olli on ottanut tavallaan nuorimmaisen lapsen aseman. Harvoin mies kenellekään kaksijalkaiselle niin hartaasti lepertelee kuin koiralle. Ei edes vaimolle.

    VastaaPoista
  8. Hei taas :) Koirien aakkosellisuudesta olen keksinytkin tavan puhua niistä ilman, että kyseinen koira valpastuu ja rientää katsomaan että mitä herkkua, missä ja miten paljon :) Jos joku kysyy multa, että kumpi haukahti, vastaan että "AA" tai "BEE" ;)

    Basse on ruotsinkielisestä perheestä, joten vielä entistäkin hullumman maineen olen varmaan saanut, kun alkuun lenkilläkin huhuilin, "Basse, kom!" Pakkohan se oli, että päästiin ymmärtämisen alkuun :) Nyt alkaa jo sujua, Basse tilas ihan oman koirasanakirjan, kun mulla on kuulemma niin paljon aina asiaa...

    Carlos ja Danny... Edward ja Filemon... George ja Hamilton... voi ei apua, olen tullut jo sata kertaa hulluksi noiden kahdenkin kanssa!

    Siis todella erilaisia! Ja niin ääripään koiria, että tuskin kestäisinkään kumpaakaan tuplana ;D)

    SukuLaku on tuon kombinaation yhteinen lempinimi. Syntyi siitä, kun ihmettelin aluksi Bassen pikkuruista, lakunmustaa nekkua, kun Artullahan on toi sydämenmuotoinen suklaakirsu :)

    Pitkulaiset pojat heittää terkkuja pitkuliini-tytölle ja sille valkoiselle neidille myös :)

    VastaaPoista
  9. Voi kuinka kauniita koira-ajatuksia! Oma pieni Jalonen on vasta puolitoista, ja jo nyt hirvittää se, että joskus tiemme eroavat. Lapsuudenkodissani on kyllä ollut kissoja, jotka olivat äärimmäisen rakkaita ja menetys tekee yhä vieläkin kipeää, mutta koiraan luotu side on jotain, mitä en osannut aavistaa.

    Omalla kohdallani Jalon tulo taloon ajoittuu vaikeiden vuosien jälkeiseen aikaan, joten hauvasta on tullut vieläkin tärkeämpi; Jalo on ollut parasta terapiaa, mitä kuvitella saattaa.

    Koira on ihmisen paras ystävä - en uskonut sitä todeksi, ennen kuin herra Jalo tuli meille :)

    VastaaPoista
  10. Anskuseni, olet ihan oikeassa taasen. Rape oli sellainen herrasmies, todellinen mösjöö. Ja hän rakasti naisia. Syvältä sieltä mäykyn rintakehän uumenista tulivat ne värisevät huokaukset joita hän esitti ihastuksensa kohteelle. tuijotteli suoraan silmiin niillä suurilla ruskeilla silmillään ja ihan totta, heilutteli kulmakarvojaan tyyliin "sä oot mun mieleinen lyyli, nasta pimu". siihen ne lyylit sitten myös aina sortui ja mösjöö Rape sai hellittelyjä roppakaupalla.
    Kun Rapelle puhui ranskaa, hän meni aivan pois tolaltaan. Sitä huokailua ja vinkumista, oi voi.

    Rape oli monessa vaikeassa elämän tilanteessa se paras terapeutti. Osoitti sympatiaa kun sitä tarvitsin. Oli rinnalla kuono sylissäni, kun itketti ihan sydämen syvyydestä asti.
    Koiran ystävyys ja uskollisuus sekä rakkaus on niin puhtaan pyyteetöntä. Sen vertaista ei juuri muualta saa, näin se on. Koira pitää arjessa kiinni. Väsymätön kaveri ja oiva kasvattaja.

    VastaaPoista
  11. Olli ja Aikku: tiedätkö, olen pikkuisen kateellinen kaikille teille, joilla on ollut jo lapsuuskodissa koir(i)a. Meidän äidillä oli astma ja siihen aikaan ei tosiaan allergiaperheissä lemmikki tullut kysymykseenkään. Itsekin olen allerginen, myös koiralle, mutta käytännön siedätys on minullakin toiminut. En ole koskaan (kop*kop*) saanut oireita omista koirista.

    Taitaa muuten usein olla niin, että koiralle jäyhempikin mies tohtii "lässyttää". Meilläkin mies (ja myös minä) on kova lepertelemään koirille ja koirat ovatkin ihan hulluina hänen peräänsä. Hän kun harvoin tekee mitään ikäviä hoitotoimenpiteitä (leikkaa kynsiä tms.). Nim. katkeroitunut hoitotoimenpidevastaava ;DDD

    Mai: AA ja BEE- hihhihih, ihan paras! Eli meillä olis ÄR ja PEE, mahtavaa ja varmasti hyvin toimivaa! Meilläkin usein puhutaan "kieliä", jos suunnitellaan vaikkapa kävelylle lähtemistä. Koirat innostuvat liikaa, jos liian aikaisin sanotaan sanoja kuten: "kävelylle", "mukaan", tms. , joten olemme keksineet "vohnimaan"-käsitteen. ;D

    "Basse, kom!" Mä ihan oikeasti hihitän täällä hysteerisesti, kun mietin teitä lenkillä. Paras on vielä, jos joku kuulee sun sanovan: "Arttu, tule- Basse, kom!" A p u a ! :DDDD Oo-o, koirasanakirja avuksi, kun mamma puhuu niin paljon ja vielä vierasta kieltä, kätevää!

    Joo, mutta ei kahta ilman kolmatta, eikä kolmatta ilman paria. Se nyt vaan on niin, sori! ;)

    SukuLaku ON hyvä ja varmasti kätevä! Ja kuvaava, iiks-liiks.. ♥

    Pitkän mallinen ja valkoinen kiittävät ja kuittaavat terkut!

    Jaltsalandia: eikö olekin ihan kamalaa, kun välillä mielessä käväisee jo paaaljon etukäteen ajtus siitä, että joskus tulee luopumisen aika, huoh. Mutta ei ajatella sitä nyt, eihän!

    Ymmärrän tosi hyvin tuon ajatuksesi koirasta parhaana terapiana. Itselläni on paljon hyvin samansuuntaisia kokemuksia. Koira osaa lohduttaa niin intuitiivisellä tasolla, että harva ihminen pystyy samaan. Ja koiran kiintymys on täysin ehdotonta ja jo se itsessään tuo paljon lohtua.

    Olen iloinen, että te olette Jalon kanssa löytäneet toisenne. Hieno homma! ♥

    VastaaPoista
  12. Maija: voih! Rape kuulostaa NIIIIN huippu tyypiltä. ♥ Uskon kyllä, että lyylit menivät aivan ihastuksesta veltoiksi sellaisen hurmurin edessä.

    Minulla on myös paljon kokemusta koirista lohduttajina ja komppaan sinua sekä Jalon äippää tässä täysin: koiraa parempaa terapeuttia ei taida helpolla löytää. Suloiset, rakkaat karvatassumme, mihin joutuisimmekaan ilman heitä! ♥

    VastaaPoista
  13. caro lähti enkeliksi niin nopeasti (minulla oli suurin piirtein puoli tuntia aikaa päättää...) että siitä toipuminen kesti kauan. olin jopa töistä pois kaksi päivää kun otti niin koville. onneksi töissä ymmärsivät (eivät halunneet katsoa koko ajan itkevää naista...). nelli tuli minulle noin 9 kk myöhemmin - minulle aikas sopiva aika odottaa :)

    VastaaPoista
  14. Kaunis Nelli: voih, ihan sydän särkyy, kun ajattelen tilannettasi Caron kanssa :´( Ymmärrän hyvin, että olit töistä pois ja ihanaa, että työkaverisikin ymmärsivät. Koiran läsnäolo on niin kokonaisvaltaista, että muuttuneeseen tilanteeseen sopeutumiseen menee kyllä aikaa.

    Yhdeksän kuukauden odotus kuulostaa kyllä mitä parhaimmalta, hih. ;) Hyvää (ja kaunista) kannattaa odottaa! ♥

    VastaaPoista
  15. Koiratäti huomasi juuri, että Jyskyn lähdöstä tulee kohta 2 vuotta kuluneeksi. Kyllä se oli kova paikka, vaikka siihen oli jo yrittänyt varautua. Siitä olen tyytyväinen, etten koiraa hermostuttanut lääkärissä. Kolmeksi yöksi oli kyllä kaverille lähdettävä yöksi ihan muihin maisemiin.

    Itse en nyt sinkkuna halua ottaa vastuuta koirasta. Mutta lämmöllä muistelen meidän yhteisiä 13 ja puolta vuotta Jyskyn kanssa. Ja ajattelen, että siellä pilven päällä minua on vastassa edesmenneiden läheisten lisäksi myös yksi karvainen enkeli <3

    VastaaPoista
  16. Koiratäti: koirasta luopuminen on kyllä niin kamalaa, oli siihen varautunut etukäteen tai ei. Itsekin olisin halunnut olla Ineksen viimeiset hetket lääkärissä rauhallinen, mutta todellisuudessa paruin suureen ääneen.. :/ Tosin meillä lopullinen tilanne tyli tosi yllättäen, mutta silti olisin halunnut, että Inestä olisi ollut rajan yli saattamassa rauhallinen ja turvallinen mamma ulvovan hermoraunion sijaan.. ://

    Niin ihanaa, että sinä pysyit Jyskyn rinnalla rauhallisena. ♥

    Se tyhjä ja hiljainen koti onkin sitten asia ihan erikseen. Meilläkin kuitenkin oli Rosa-mummu vielä silloin, mutta silti meinasin tukehtua siihen hiljaisuuteen. Ines oli niin paljon nuorempi ja vilkkaampi, että hänen poissa olonsa todella tuntui ihan kaikessa.

    Ymmärrän hyvin, että nyt et koe uutta koiraa hyväksi vaihtoehdoksi. Koskaan ei tietenkään tiedä, kuinka monta karvajalkaa elämä vielä tulevaisuudessa eteesi "heittää". ;)

    Siellä se Jysky juoksentelee meidän tyttöjen kanssa sateenkaarisillalla! ♥

    VastaaPoista
  17. Kyllä minäkin itkin monet kerrat lääkärireissuilla, kun alkoi vanhenemisen vaivoja ilmestyä. Viimeisellä kerralla olin viemässä Jyskyä päivystävälle lääkärille, kun ei mikään pysynyt sisällä. Jysky vaan reippaana luonteena olisi syönytkin oksennuksetkin moneen kertaan. Ja luulin, että siihen olisi saanut jonkun yksinkertaisen helpotuksen. Mutta sitten siellä lääkärillä kuulin mitä olisi ollut tehtävissä ja juttelimme miten monia vaivoja ja höperyyttä ja yksin olemisen pelkoa oli jo alkanut ilmentyä. Ja päätin sitten siinä, että nyt päästän Jyskyn kärsimyksistään. Kyllä siinä taisi jonkinlaisessa shokissa olla, kun lopulta käveli tyhjä hihna kädessä ulos sieltä vieraalta lääkäriltä.

    Näen vieläkin joskus painajaisia, että Jysky on jossain en tiedä missä. Ja kamala tunne, kun en pysty huolehtimaan siitä. Mutta onneksi ei näin ikinä tosielämässä tapahtunut.

    Mutta nämä on näitä ihmisten murheita, koirat senkun haukkuu ja karavaanit kulkee. Vai miten se meni :)

    VastaaPoista
  18. Koiratäti: no itseasiassa teillä tuli se viimeinen tilanne siis aika lailla samalla tapaa kuin meilläkin Ineksen kohdalla. Tavallaan yllättäen, vaikka toisaalta tiesi, että koiran tila voi yhtäkkiä muuttua tosi huonoksikin. Sulla se shokki varmaan aiheutti sellaisen "kylmän rauhallisuuden" ja mulla taas kaikki mahdolliset itkemättömät itkut pursus samantien ulos. Muistan varmaan ikuisesti kun ell. tuli sanomaan meille, että nyt hänen mielestään on aika tehdä se viimeinen päätös. Mä aloin ulvomaan suoraa huutoa ja ryntäsin toimenpidehuoneesta odotushuoneen läpi pihalle haukkomaan happea. Odotushuoneessa olijat istui järkytyksestä paikoilleen jähmettyineinä täysin hiljaa vielä siinäkin vaiheessa, kun palasin edelleen parkuen takaisin Ineksen luo. Ja just sitten se jäätävä tunne, kun lähdet lääkäristä pois ilman koiraa. :´((((( Ja mieti, silti meillä on taas kaksi koiraa täällä kasvamassa. Mä toivon NIIIN paljon, että seuraavaan luopumiseen olis oikein, oikein, oikein pitkä aika, huoh..

    Noi sun painajaiset jotenkin kertoo musta hyvin, miten hirmuisen tärkeä ja rakas Jysky sulle oli. ♥♥♥

    Ihan paras toi sun viimeinen lause! Just noinhan se on! Koirat on viisaita ja ottaa asiat niin kuin ne on. Me ihmiset vatvotaan ja vollataan. ;D Meillä on koirilta niin paljon opittavaa! Ü

    VastaaPoista
  19. Kiitos ihanasta blogista ja kauniista sanoista <3


    - Koiratäti

    VastaaPoista
  20. Koiratäti: voi, kiitos itsellesi ihanista kommenteista! ♥

    Rantouttavaa ja leppoisaa viikonloppua! ü

    VastaaPoista

Kiitos kommentista! Ü