Liikaa jännitystä x 3

Niin, täällä taas kerran harkitaan takin kääntämistä, mielipiteen muuttamista sekä jauhetaan samoista asioista uudestaan ja uudestaan. Huoh.

Mutta katsokaas, kun viime viikolla iltalenkillä kävi niin, että Peppi jotenkin onnistui astumaan valjaistaan ulos. Kyllä, juuri niistä uudehkoista Vänttisistä, joista pari viikkoa sitten täälläkin vöyhkäsin. Samaan aikaan autotien yli juoksi kissa ja vieläpä musta, tietenkin. Pikkuisella, pelkästään tonteille vievällä tiellä oli myös joku vuorokauden ruuhkahuippu (tietenkin) ja molemmista suunnista tuli samaan aikaan auto. Olisin varmaan saanut Pepin heti kiinni, mutta minua huolestutti niin paljon autot, että menin seisomaan keskelle tietä ja huidon autot pysähdyksiin. Peppi seurasi kiltisti jaloissani, ja kun olin saanut auto-kauhuskenaarion estettyä, nostin pitkulan syliin ja poistuimme tieltä fyysisesti ehjinä (x 3) ja henkisesti riekaleina (x 1).

Onni on..

Toissailtana (no okei, yötähän se jo oli) palasimme Rillan kanssa kyläreissulta. Rilla jäi talon eteen haistelemaan jotain ja kiskoin kevyesti häntä kotiin päin, koska käskyt eivät tehonneet. Vaan kas, yhtäkkiä huomasin pitäväni kädessä pelkkää fleksiä, josta roikkua tyhjät valjaat, juu, ne Vänttiset. En ymmärrä, miten Rilla valjaista pääsi, lukko oli edelleen kiinni. Olin myös Pepin tapauksesta viisastuneena kiristänyt Rillankin valjaat aika tiukalle.

Rilla tajusi salamana, että hänhän on vapaa ja lähti hölkkäämään tien vartta pitkin. Minun huutelut ja maanittelut kaikuivat kuuroille korville. Yritin myös innostaa Rillaa juoksemaan perässäni vastakkaiseen suuntaan, mutta hän oli täysin yllättävästi koittaneen vapautensa huumassa. Aloin olla aika epätoivoinen, kunnes keksin sanoa Rillalle oikein innostuneella äänellä, että katso, tuolta tulee pappa. Siihen halpaan Rilla onneksi meni ja palasi kotiin päin, jossa portilla sain hänet huijattua kiinni. Hyvä tietenkin, mutta harmittaa se huijaaminen siinä mielessä, että Rilla muistaa sen varmasti jatkossa. Toivottavasti vastaavaa tilannetta ei tule enää koskaan!

Nyt on taas Vänttiset hyllytetty ja pantoihin palattu. Sen verran säikähti tämä mamma, varsinkin tuota Rillan mysteeri-valjaista-irtautumista. Ennen kun ehdin eläinkauppaan tutustumaan ja varmaankin myös hankkimaan y-valjaita, meillä mennään kiltisti ja tiukasti pannat kauloissa. Ihan kokonaan en nyt sentään ole valjaiden puolestapuhumistani perumassa, mutta meille tarvitaan kyllä jotkut varmemmat versiot. Eihän tällaista jännitystä vanha kestä!

Kolmas liian jännittävä tapaus sattui eilen, kun olimme palaamassa miehen kanssa kahdella autolla peräkkäin ajaen kotiin. Minä ajoin edellä harvakseltaan valaistua kotitietämme kunnes näin sivusilmällä tietä juuri ylittämään aikovan siilin. Täysillä vaan liinat kiinni ja vasta sen jälkeen mietintä siitä, että ehtiköhän se mies siellä takana reagoimaan äkkipysäykseen. Mies varmaan ajoi jo valmiiksi varuillaan perässäni ;), joten ehti onneksi hyvin jarruttaa. Peräänajotilanne kahdella omalla autolla olisikin ollut, no, tyypillistä.

Sitten oli se kamalin vaihe. Piti uskaltaa astua ulos autosta katsomaan miten siili-suhoselle kävi. Kurkittiin miehen kanssa auton alle ja tien viereen, eikä mitään näkynyt. Olin ihan varma, että piikkiniska löytyisi litistyneenä etupyörän alta. Mutta kuin ihmeen kaupalla, olin sittenkin ehtinyt pysähtyä ajoissa. Suhonen ylitti nimittäin tietä pienen matkan päässä ja saimme huokaista helpotuksesta.

Ihan liian jännittävää on siis ollut, voin kertoa! Onneksi edes pienimuotoinen takakesä on lämmittänyt ihoa ja mieltä. Takapihalla on mammankin mielestä turvallista karvapöksyjen juosta vapaana ja sinne eksyneet siilit (useita) on kuskattu mahdollisimman pikaisesti turvaan.

Teille toivotan vähemmän jännittävää loppuviikkoa!

 ..kaksi koiraa turvallisesti kotona.