Tiedossa on aika vakavahenkinen postaus. Jos et pidä sellaisista, kannattaa jättää lukematta tai selata vain kuvat, joissa sentään on koiria. Ensi viikolla palataan taas kevyempiin aiheisiin. I promise!
Viime keskiviikon Känkkäränkkä -postaus herätti tosi hyvää keskustelua kommenttiboksin puolella. Anna, bichon-Viivin mamma, lainasi osuvasti Haloo Helsingin 'Vapaus käteen jää' -kappaleen sanoja: jos se ei tapa, niin se todellakin hajottaa. En voisi olla enempää samaa mieltä. Kuten Anna kommentissaan totesi, en minäkään usko, että vastoinkäymiset vääjäämättä kasvattavat meistä parempia ihmisiä. Vastoinkäymiset epäilemättä muokkaavat meitä, mutta ei ole mitään taetta siitä, miten ja mihin suuntaan muokkaudumme.
Silloin, jos vastoinkäymisistä selvitään ns. voittajina, koen sen johtuvan siitä, että on ollut pakko selvitä. Eikä ole sanottua, ettei näennäisesti tyynen ulkokuoren alla olisi henkisesti haavoilla oleva ihminen. Eikö myös aika usein käy niin, että rankat vastoinkäymiset jättävät jälkeensä katkeruutta, surua ja pelkoa, jopa täydellistä toivottomuutta?
Paheksun syvästi sitä, että vastoinkäymisten keskellä painiskelevalle muistutetaan joillakin olevan asiat vielä huonommin. Mitä sellainen oikein on? Pitäisikö koko ajan jaksaa iloita, jos ei esim. ole kuolemansairas? Tai entäs se, kun sanotaan: tiedän sinun olevan niin vahva, että selviät tästä. Eli käytännössä kielletään toista romahtamasta. Tosin koen tuollaiset sanomiset usein sanojan kykenemättömyydeksi kohdata vaikeita asioita. On helpompi ikään kuin mitätöidä sanomisillaan toisen tuska, niin silloinhan sitä ei tarvitse käsitellä.
En myöskään arvosta peri-kristillistä ajatusmallia siitä, ettei meille anneta enempää kuin jaksamme kantaa. Entäs sitten he, jotka esim. päätyvät riistämään hengen itseltään? Onko se joku tilastollinen virhearvio elämältä, vai mikä?
Edesmennyt äitini sanoi minulle kerran hyvin vakavasti, ja hänelle epätyypillistä toivottomuutta äänessään, että hänen kokemuksensa mukaan elämä ei todellakaan ole reilua. Paha ei saa automaattisesti palkkaansa, eikä hyville ihmisille tapahdu pelkästään hyviä asioita. Hän sanoi elämän olevan pelkästään sattumanvaraista ja ennalta arvaamatonta. Olin aluksi tosi järkyttynyt äitini sanoista ja toivoin hänen olevan väärässä. Sittemmin asiaa paljon mietittyäni olen ymmärtänyt hänen olleen täysin oikeassa. Valitettavasti.
Itse uskon, että jokainen on pitkälti vastuussa omasta elämästään ja onnestaan. Vastoinkäymisiä tulee varmasti eteen ja niiden sattuessa, pitää vain yrittää selvitä parhaansa mukaan. Sitä, mikä kunkin paras on, ei voi kukaan muu määritellä. Voimme ainoastaan kulkea vierellä ja antaa tilaa todellisille tunteille. Emme myöskään voi määritellä toistemme puolesta sitä, miltä jokin vastoinkäyminen milloinkin tuntuu. Jossain hetkessä sateenvarjon häviäminen voi olla se viimeinen pisara, joka saa kupin kuohumaan yli. Jokaisella on oikeus tuntea tunteensa sellaisina kuin ne ovat.
En silti väitä, ettei vastoinkäymisistä voi seurata mitään hyvää. Tottakai voi, mutta vastustan ajatusta siitä, että vastoinkäymiset olisivat yksiselitteisesti hyväksi tai varsinkaan toivottavia. Mielestäni ihmisellä on oikeus ja jopa velvollisuus toivoa itselleen (ja läheisilleen) hyvää ja helppoa elämää. Se mitä tulee, on toinen asia. Mutta miksi ihmeessä kukaan toivoisi esim. lapselleen oikein rankaa ja hankalaa elämää? Eikö kuulosta ihan hullulta, jos sen noin sanoo?
Muutama viikko sitten Laura Alajääski esitti The Voice of Finlandissa Pave Maijasen kappaleen: Elämän nälkä. Olen aina tykännyt ko. biisistä, mutta tällä kertaa sanat puhuttelivat minua enemmän kuin koskaan. Tajusin, että 'elämän nälkä' on nimenomaan se asia, joka meitä täällä kantaa. Jos se hiipuu, niin silloin hiipuu koko elämä.
Toivon teille kaikille suunnatonta elämän nälkää!
Tää niitä aamuja on kun en tiedä
kannattaako nousta vai jäädä
vetää peitto yli pään
ja hautautua alle kivisen kuoren
aamuyössä sydän yksin lyö
eikä pääse läpi surujen vuoren
pelko pimeyttä pitkin liikkuu
tuntuu niinkuin päivää ei tulisikaan
Ja silloin kun henkäys aamutuulen
jokin täyttää tämän pienen huoneen
se mut viimeinkin herättää
Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästä
minut pystyyn kiskaisee
elämän nälkä istuu olkapäällä käskee lähde jo täältä
mua eteenpäin rohkaisee
elämän nälkä
eteenpäin rohkaisee
Verhot sivuun liukuu ja katson
kuinka valo pois työntää varjon
joka sieluni yöhön kietoi
vaikka irti siitä päästä tahdoin
kun olin maahan lyöty eikä kukaan
voinut yli syvän virran mua kantaa
elämä välissä taivaan ja maan
elämä syksyyni valonsa tuo
Ja silloin kun henkäys aamutuulen
se täyttää tämän pienen huoneen
se mut viimeinkin herättää
Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästä
minut pystyyn tempaisee
elämän nälkä istuu olkapäällä käskee lähde jo täältä
mua eteenpäin rohkaisee
elämän nälkä
eteenpäin rohkaisee.
Elämän nälkä, Pave Maijanen
Entäs se "päivääkään en vaihtaisi elämästäni" -klisee? Voi jessus, että vaihtaisin vaikka kuinka monta päivää tai kuukautta. Avioerovuoden voisin vaihtaa vaikka kokonaan. En koe olevani mitenkään parempi ihminen kaikkien kriisien ja sairauksien ja onnettomien tapahtumien vuoksi. Päinvastoin joskus tuntuu, että olishan tämän elämän voinut kevyemminkin elää. Yhteen väliin oltiin vaan hautajaisissa, osa menehtyi saurauteen, joku omasta tahdostaan. Kuopuskin sanoi 14-vuotiaana, että eikös hän ole liian nuori kokemaan kaikkea sitä suurta surua ja murhetta, mitä piti kokea. Aikuisena sitä mennä porskuttaa eteenpäin, mutta nuoria olisin halunnut säästää isoilta murheilta. Onko siinäkään mitään järkeä, että 23-vuotias poikani neuvoo vanhempia ihmisiä, miten hautajaisissa käyttäydytään - ihan noin kokemuksesta karttuneella rintaäänellä. Harva nuori se on ehtinyt käydä enemmän hautajaisissa kuin häissä tai muissa iloisissa juhlissa.
VastaaPoistaHaluan uskoa, että paha saa palkkansa. Näin ei kuitenkaan ole. Töissäkin pärjäävät pyrkyrit ja selkään puukottajat. Hiljaisia puurtajia ei huomata. Nyt rupean puurtamaan, vaikken kovin hiljainen taida ollakaan.
Hyvä pointti! Minäkin vaihtaisin pois vaikka mitä, todellakin! Enkä myöskään koe olevani yhtään parempi ihminen kaikkien kokemieni juttujen jälkeen. Empaattisempi ehkä, mutta siinä kaikki plusssat, mitä tulee mieleen.
PoistaHuh-huh, hurjalta kuulostaa tuo hautajaisten määrä, olen tosi pahoillani. <3
Justiinsa toi, että kuinka paljon sitä haluaisi uskoa hyvään ja kauniiseen, mutta käytäntö osoittaa ihan muuta, kerta toisensa jälkeen. Se keskustelu aiheesta äidin kanssa on piirtynyt mun muistiin varmasti ikiajoiksi. Äiti oli niin täysin varma sanomastaan ja samalla selvästi hyvin pettynyt.
Tästä sun kommentista, ja muistakin tähän postaukseen tulleista, kumpuaa juuri sellaista elämänviisautta, josta pidän ja jota arvostan todella. Kiitos! <3
Nyt itkettää. Ihan sikana. Siis voiks se olla mahdollistakaan, paitsi jossain karman laissa, että me kaksi kuitenkin tavallaan vierasta ihmistä toisillemme ollaan näin samiksia. Luulen ymmärtäväni oikeen hyvin mistä sulla nyt kumpuaa tää kaikki, ei siitä sen enempää. Joskus vaan iskee elämä päin nassua kaikkine raapuineen ja sitä alkaa miettiä miksi. Yhtä paljon minäkin inhoan tuota vertailua "jollain on huonommin". Sen hyväksyminen tekisi minusta hirviön, jolle toiselle pahan toivominen olisi ihan ok-juttu. Ei ihan tosissaan voi olla onnellinen siitä, että jollain on asiat vielä huonommin. Tiedän, että sillä haetaan sitä perspektiiviä asioiden laitaan ja kestämistä omiin onnettomuuksiin. Kyllä elän ihan omaa elämääni ja minun on kaivettava se jaksaminen ihan omista syövereistä ilman mitään vertailuja.
VastaaPoistaYhtä lailla uskonnollista , suoraan sanoen, paskaa on se, etteikö muka annettais enempää kuin kestää. Kukaan ei ottaisi henkeä itseltään, jos näin olisi. Se että kestää vastoinkäymiset ja sen loskan mitä välillä niskaan lentää, on kiinni omista voimavaroista ja selviytymisen kyvystä. Ja siitä, että on joku olkapää johon nojata. Joku joka kävelee kanssasi niin pitkään, että omat jalkasi kannattavat jälleen. Itse olen ollut se olkapää monesti, mutta vastavuoroisesti myös minua on kannettu.
Kun löytää tuon kipinän, josta se elämännälkä kumpuaa ja kasvaa, se on kullanarvoinen löytö, jota tosissaan kannattaa vaalia. Se on kuin satupeitto harteilla, josta koko ajan löytää ihan uusia sävyjä. Ja sitä varten on syytä riisua ne näkösuojat tuosta pään sivuilta, jotta näkee missä se luuraa se elämännälkä.
Miksi jonkun ihmisen elämä sitten on kärsimystä alusta loppuun? Minä uskon tähän elämänpyörään ja karman lakiin. En lähde tässä selittelöemään mitä ne ovat, jokainen jota kiinnostaa, googlettakoon. Minulle nämä asiat tarjoavat järkeenkäyvän syyn miksi niin on ja myös työkalut itseni henkiseen kehittämiseen.
Jotta tästä postauksesta nyt ei tulisi ihan maratoonia, sanon vain, että olenpa iloinen löydettyäni sinut. Olet huumorintajuinen, aivan siis niin älyttömän ihastuttava ihminen. Mun olkapäälläni on aina tilaa sulle ja tassuttelen kanssasi ihan niin pitkään kuin vain haluat. Jos sitä ylipäätään tarvitset. Sillä luulenpa, että olemme samiksia siinäkin, että alaspäin vajotessa alkaa jalat padlaamaan automaattisesti päätä pinnan yläpuolelle. Juuri siksi, että kaikenlaista on koettu. Elämä tarjoaa aivan ihmeellisiä juttuja ja kohtaamisia, kun vain uskaltaa olla avoin. Eikä vain kyyristy ja odota , että joku kummiskin lyö.Uskalluksesta kasvaa pelottomuus.
Olen jotenkin myös fatalisti. Että ihmisen elämä on jossain korkeammalla päätetty ja tietyt asiat tapahtuvat sinulle haluat tai et. Sinusta itsestäsi sitten riippuu mitä ne asiat sinulle antavat ja miten niistä kasvat ihmisenä.Ja miten niistä selviät.
Iso, ihan valtavan iso hali, lämpöinen ja hellä, sulle Anskuliini. Sä olet helmi, vaikkei se sun nimesi olekaan :)
Terkkuja ja kiitos tästä postauksestasi.
Sinä ihana sielunsiskoni. Ymmärrät mua jopa pelottavan hyvin, mistä olen kyllä pelkästään onnellinen. Todella onnellinen. Kiitos! <3
PoistaMun mielestä normaali, järkevä aikuinen tietää ja tajuaa kyllä itsekin, että aina jollain on asiat hunommin. Ei sitä tarvitse kenenkään toisen tulla toitottamaan, varsinkaan silloin, kun toinen on muutenkin vastoinkäymisten murtama.
Mulla ihan oikeasti kiehuu sappi joka kerta kun kuulen ton "kenellekään ei anneta enemmän kuin hän jaksaa kantaa". Uskomatonta bull shittiä!! :S
Karman lakiin en olekaan koskaan tutustunut kunnolla. Täytyy ottaa asiakseen, kiitos vinkistä! Se, mihin mä uskon on ihan eri kuin mihin mä haluaisin uskoa. Haluaisin uskoa, että on olemassa kiltti ja oikeudenmukainen ylempi voima, joka huolehtii meistä. Todellisuudessa ainoa "usko", joka on vastannut mun kaikkiin kysymyksiin on se, ettei mitään henkistä ole olemassa. Me ihmiset vaan haluamme niin kovasti, että olisi ja siksi onnistumme näkemään henkisyyttä milloin missäkin. Eikä siinä mitään silloin, jos se tuo ihmiselle hyvän olon ja rauhan - hieno homma!
Tuo Paven biisi kyllä osui ja upposi tällä kertaa niin syvälle kuin vain musiikki parhaimmillaan voi. On uskomaton tunne, kun joskus jonkun kappaleen sanat tuntuvan kuin omasta elämästä kirjoitetuille. Siinä, jos missä, on henkisyyttä.
Kiitos samoin - minäkin olen todella iloinen, että olen löytänyt Sinut! Ihanan, viisaan, empaattisen ja avoimen sielunsisaren! <3
Kiitos puhuttelevista sanoistasi jälleen kerran! Ja halit sinne myös, oikein kunnon rutistukset! <3
Huomenta!
VastaaPoistaKomppailen ajatuksiasi :-)
Lapsiin liittyen tosin tuli mieleen, että komppailen myös Jari Sinkkosta, joka on joskus sanonut, että vanhempien tehtävä on järjestää lapsilleen pettymyksiä ja opettaa heitä kestämään niitä. Noita pettymyksiä tosin vaan sopivina annoksina kullekin :-)
Aikuisille noita pettymyksiä yleensä riittää muutenkin...
Kiitokset hienosta postauksesta ja mukavaa keskiviikkopäivää!
P.S. Mulla on tänään jännä päivä; menemme pojan kanssa kuuntelemaan RSO:n nuorten solistien konserttia. Siellä soittaa poika, joka on ollut oppilaanani 6 vuotta ihan naperosta lähtien. Nyt tosin jo pari vuotta toisella opettajalla. Hitsin jännää!!! OLEN VARMAAN IHAN KIPSISSÄ ENKÄ USKALLA KUUNNELLA :-) On aina ihanaa kun omattekemät oppilaat menestyvät! KÄÄÄÄK! Pettymyksistä tuli mieleen tuo kyseinen poika. Ei nimittäin ole ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun hän on maannut flyygelin alla kiukuttelemassa soittotunnilla :-)
t. shelttien mami
Jari Sinkkonen on ihan ehdottoman viisas ja hyvä tyyppi! Olen lukenut jonkun verran hänen kirjoituksiaan ja törmännyt myös tuohon lapsille pettymysten tuottamiseen. Ja olen siitä ihan samaa mieltä. Missäpä muualla lapsen olisi yhtä turvallista opetella pettymysten käsittelyä kuin kotona. Unohdin muuten mainita postauksessa, että mielessäni oli sitä kirjoittaessa lähinnä isot ja vakavat vastoinkäymiset, minkä tietysti arvaatkin. Silti varmasti sellaisella ihmisellä, joka on lapsena saanut tukea pettymysten käsittelyyn, on paremmat valmiudet selvitä myöehemmin myös isommista jutuista.
PoistaKiitos Sinulle kommentista! <3
PS. Apua, sun täytyy tulla kertomaan, miten poitsulla meni! Mä NIIIIN uskon, että sua jännittää ja, että oot toooosi ylpeä! WAU!! (Hyvä vinkki toi flyygelin alla makaaminen. Hmm.. nyt tarttee siis enää hankkia se flyygeli. Pikku juttu! ;D)
Taas niin hyvin pohdiskeltu. Jotenkin sitä vaan pitää oppia tuntemaan itsensä niin hyvin, että tietää miten paljon pystyy ja kannattaa omia tai toisten murheita surra. Itsellä ainakin kroppa aika herkästi ilmoittaa missä raja kulkee. Ei mun mielestä ollenkaan tarvitse anteeksi pyydellä tälläisiä vakavampiakaan postauksia, ja kuvat todellakin oli mahtavia. Taitaa olla sitä joululahjakirjaa tutkittu? :)
VastaaPoistaTässä vielä linkki, jonka näin viikonloppuna. Itse joogaa harrastavana voin tämän allekirjoittaa : http://www.hs.fi/kotimaa/Tutkimus+Jooga+lievent%C3%A4%C3%A4+masennusta/a1359393953594?jako=385fb3e7c8f683f6937f3a07d904a6f4
(Toivottavasti tämä linkki nyt tuli oikein tähän. Nimim. ikuista kaksintaistelua koneiden kanssa käyvä...)
Voi kiitos! Mua välillä harmittaa niiden lukijoiden puolesta, jotka ehkä haluaisi lukea paremmin KOIRAblogiin sopivia juttuja. Tottakai he voi jättää tällaiset postaukset lukematta ja tietysti saan kirjoittaa tänne mistä itse haluan. Mä nyt vaan oon tämmönen vähän toivoton. Hitsi. :D:D
PoistaKiitos tosta linkistä! Erittäin mielenkiintoinen! Mä oon muutaman kerran kokeillut jotain joogantyyppistä. Mulla on sellainen ongelma, että oon ihan oikeasti maailman jäykin ihminen (sukuvika) enkä taivu niihin ihan alkeellisimpiinkaan asanoihin(?) vai mitä ne nyt on. Ehkäpä tällaisistakin lähtökohdista olis mahdollista kehittyä, mutta jotenkin mulla ei meinaa kiinnostus riittää. On tosi epämiellyttävää olla siellä salissa, kun ei pysty tekemään oikein mitään. Muutama mun ystävä kyllä rakastaa joogaa. Never say never.. ;)
Se, että jollakin on vielä huonommin kuin itsellä ei tosiaan ehkä ole paras mahdollinen lohdutus. Eihän sitä koskaan voisi itse olla surullinen/vihainen/pettynyt mistään, kun totta hitossa maailma on sen verran paha paikka, että aina jollain menee huonommin.
VastaaPoistaSen sijaan itse huomaan, että silloin kun menee huonosti, joskus voi lohduttautua sillä, että olen selvinnyt pahemmastakin... Tietysti on asioita, joissa ei auta kuin aika. Toiset tarvitsevat vaikeina aikoina ystäviä ympärilleen ja toiselle on tärkeää selvitä niistä itse. Olen kuitenkin sitä mieltä, että niinä hetkinä kun oikeasti haluaisi jäädä lopullisesti sinne peiton alle, juuri ystävät/perhe ovat ne jotka kantavat. Asioiden purkaminen kirjoittamalla on monelle hyvä keino selvitä. Ja sehän on jo sovittu, että tämän blogin ei ole tarkoituskaan olla sellainen höttö-pilvilinna-blaablaa ;)
Itse vaivaan asioilla miestäni vielä senkin jälkeen, kun hän on jo aikoja sitten unohtanut koko asian. Välillä on vaan tarve vatvoa asioita. Sohvin kuolemaa vatvon vieläkin. Suruhan etenee tietenlaista kaavaa. Nyt olen jossain itsesyytöksen kaudessa. Pelkään, että Sohvi kuoli ruuansulatuskanavan häiriöön, koska en löytänyt hänelle mieleistäni ruokakuppia. Tiedän, ihan älytöntä! Sohvi ei kuollut siihen, että joutui syömään ruokansa ikean muovikulhosta, mutta silti...
Vihaan sitä, että Suomessa on edelleen paikoitellen "kärsi, kärsi, niin kirkkaamman kruunun saat"-mentaliteetti. Kipua ei hoideta riittävästi ja ajatellaan, että tosiaan ne vaikeudet kasvattavat. Hah! Elämä on epäreilua ja niinkuin Aikku ja Olli kirjoittivat, tässä maailmassa pärjäävät juuri ne pyrkyrit ja ne jotka eniten ehtivät puukottaa toisia selkään.
T:Anna, Viivin mamma
Sepä. Sitäpaitsi, mun mielestä jokainen järkevä aikuinen tietää kyllä siitä erikseen muistuttamattakin, että aina jollain on asiat huonommin. Jokaisen suru on sillä hetkellä hänelle totta ja mun mielestä sitä pitää kunnioittaa.
PoistaMunkin mielestä itse voi itseään lohduttaa monillakin jutuilla. Itse tietää itsestään, milloin voi pakottaa itseään eteenpäin ja milloin taas täytyy vain maata sängyssä ja rypeä. Vierellä kulkija on parhaimillaan silloin, kun hän antaa surijan tunteille tilaa. Toki voi tarpeen tullen lempeästi potkia ylös sängystä, jos siellä makaaminen meinaa jatkua loputtomiin. Empatiakyky ja toisen tukeminen surussa ei ole mitään helppoja juttuja. Mun mielestä on parempi olla sanomatta mitään, jos vaihtoehtona on latteudet. Niitä kukaan sureva ei ansaitse!
Voi, miten tutulta kuulostaa toi asioiden jälkikäteen vatvominen! Mä olen huomannut itsessäni sellaisen toistuvan kaavan aiheeseen liittyen. Mun pitää käydä päässäni läpi esim. onnettomuuteen liittyen sen kaikki vaiheet niin monta kertaa, että vatvominen on ikään kuin suoritettu päätökseen ja se loppuu itsestään. Käsittelyn tarpeen voi myöhemmin aktivoida esim. vuosipäivä tms. Yleensä uudelleen käsittelystä selviää vähemmällä vatvomisella kuin ihan aluksi.
Mä olen vatvonut varsinkin Ineksen kuolemaa todella, todella paljon. Mua vaivaa kaksi asiaa eniten. Ensinnäkin se, että Ineksen ensimmäinen syöpäpatti leikattiin väärin Ell:n pitäessä sitä rasvapattina, josta seurasi syövän leiviäminen. Mua vaivaa se niin paljon siksi, että mulla itselläni oli patista TOSI huono tunne. Miksi, oi miksi en kuunnellut itseäni, vaan uskoin Ell:ä? Toisekseen mua vaivaa se, että silloin, kun meidän piti päättää Ineksen nukuttamisesta, hänen silmissään näkyi 'elämän nälkä' eikä ollenkaan luovuttaminen. Ne silmät vainoaa mua. Huoh..
Mä NIIIIN tajuan sun muovikulhoitsesyytökset. Pakko kai sitä on jotain syitä yrittää keksiä, kun eihän niin kuin Sohville kävi, vaan voi eikä saa käydä!! :´(
Mäkin vihaan tota kärsimyksen ihannointia! Se on syvältä p***tä! Ja miten vahvana se tosiaan edelleen elää meidän yhteiskunnassa, 2010-luvulla, hei oikeesti!! Olen samaa mieltä myös sun ja Aikun kanssa, just noinhan se menee, ihan p***aa!!
Kiitos taas puhuttelevasta kommentista, olet ihan huippu tyyppi! Iloitsen niin kovin, että olet löytänyt tänne meidän blogiin. Nautin kovasti ajatusten vaihdosta kanssasi! <3
Sain juuri kuulla sellaisen uutisen, että "meille annetaan vain sen verran mitä jaksamme kantaa"-fraasi on iso vitsi! Elämä ei todella ole reilua :(
PoistaOn jotenkin turta olo ja hassua, että blogissasi on nyt juuri juttua elämän vastoinkäymisistä.
Kiitos itsellesi, että jaksat kirjoittaa tällaista elämän makuista blogia. Se, että aloin lukea juuri tätä blogia ei ole sattumaa, vaan ihastuin juuri siihen, että kirjoitat ihanan arkisista asioista kaunistelematta ja toisaalta myös pilke silmäkulmassa.
T:Anna, Viivin mamma
Voi ei, olen tosi pahoillani huonoista uutisista. ((halaus)) Aluksi kai sitä on usein jonkinlaisessa shokissa. Ei tunne oikein mitään.
PoistaErikoinen sattuma tosiaan, että ollaan muutenkin "juteltu" tänään ja viime viikolla vastoinkäymisistä. Sinulle toivon niiden keskelle voimia ja elämän nälkää.
Ja kiva kuulla, että tykkäät lukea tällaista "sillisalaattia".
Kun koirista harvoin voi kirjoittaa muita, kuin iloisia asioita, niin on ihan huippua, että otat välillä tälläisiä syvältäluotaavia asioita esille. Äitisi oli harvinaisen oikeassa, elämä ei ole reilua eikä aina kaikkiin asioihin voi vaikuttaa. Siksi omaan onneenkaan ei aina voi vaikuttaa. Moniin asioihin tietysti voi. Kokemuksen rintaäänellä sanon kanssa, että kärsimys ei jalosta ihmistä tippaakaan. Tosin, jos jostain asiasta selviää, niin ei sitä auta jäädä kauheasti märehtimäänkään. Muuten menee loppuelämä totaalisesti pilalle.
VastaaPoistaTunnustan tosin etten jaksa aina kestää mieheni lausahduksia "asiat voisivat olla paljon huonomminkin". No voihan vee.., ainakin joskus:) Muistan kanssa elävästi, kun olin menossa seuraavana aamuna aivoleikkaukseen, niin paras kaverini tuli minua katsomaan sairaalaan ja parahti itkuun. Siinä sitten joutui vähän lohduttelijan asemaan. Tosin kun heräsin ja totesin, että kaikki ruumiinjäsenet toimivat, niin ajattelin, että kyllä täältä vielä noustaan. Ja noustiin sekä fyysisesti, että henkisesti vaikka vähän koko elämä muuttuikin. Kiitos kirjoituksestasi, se pisti taas ajattelemaan, tosin kaikkia elämän hyviä puolia:)
Minä tässä muuten alan jo laskea päiviä, kun saan rakkaan tyttöni pois maailmalta. Kahdeskymmenestoinen päivä on se ilon päivä. Voi olla, että korkataan kentältä tullessamme vähän shamppista ja höpötetään aamuun asti:) Terveisiä ja tytöille Ossilta suukkoja, M-L ja Ossi.
Olen niin iloinen siitä, että te lukijat tajuatte näitä minun sekalaisia juttuja niin hyvin. Ehkä minun pitäisi vihdoinkin luopua jostain itselleni luomasta kuvasta tämän blogin suhteen ja rönsyillä vapaammin.
PoistaSe äidin kanssa käyty keskustelu on kyllä jäänyt mieleen ikuisiksi ajoiksi. En varmaankaan nähnyt häntä koskaan muulloin yhtä vakavana ja samalla kuin pettyneenä, jopa vihaisena. Hän lausui sanansa vähän vieraalla, sellaisella värittömällä äänellä. Kun kuitenkin äitini oli enimmäkseen hyvin nauravainen ja lempeä ihminen. Osasi toki olla vakavakin, mutta ei yleensä kylmä, kuten sen oudon keskustelun aikana. Ja keskustelu kuitenkin sai alkunsa hyvin arkipäiväisistä aiheista. Eikä silloin ollut tapahtunut mitään erikoista. Hän ikään kuin vain kertoi minulle totuuden elämästä sellaisena kuin hän oli sen kokemuksen kautta oppinut olevan.
Minäkään en koe jalostuneeni vaikeiden kokemuksien myötä. Korkeintaan minusta on tullut entistä empaattisempi, mutta sen olisin hyvin voinut jättää saavuttamatta, jos olisin voinut välttyä niiltä vaikeuksilta.
En muista onko meillä ollut puhetta siitä, että äitini sairastumisen ensimmäinen vakava juttu oli aivoinfarkti. Hän oli silloin kyllä jo 69-vuotias. Muistan hyvin, kun menin sen satuttua äitiä ensimmäisen kerran Meilahteen neurolle katsomaan. Äiti ei pystynyt puhumaan, eikä liikuttamaan paljoakaan oikeaa puoltaan, mutta tunnisti minut ihan selvästi. Hän kuntoutui infarktista lopulta tosi hyvin.
Hyvä, että postaus sai ajattelemaan, etenkin niitä elämän hyviä asioita. :)))
Ihan superilta kuulostaa teidän tervetuliaissuunnitelmat! On varmasti jo tyttöä kova ikävä. Sinun ja tyttäresi suhde kuulostaa ihanalta. <3
Kiitos rohkaisevasta kommentista ja terkkuja sinne myös kovasti sekä Ossikaiselle tietenkin paljon suukkoja! <3
Mielestäni koirablogiin mahtuu muutakin kuin koirajuttuja, esim. ruokaperjantai jne. eli ihan hyvä näin.
VastaaPoistaItse olen oppinut eniten elämäni varrella tapahtuneista ikävistä, en niinkään iloisista asioista. Se ei ole minua mitenkään jalostanut, mutta olen oppinut olemaan kiitollinen pienistä, arkisista asioista ja pidän sitä hyvin arvokkaana ominaisuutena.
En ole huomannut kenenkään lähipiirissäni ihannoivan kärsimystä, enkä ymmärrä, miksi sellaista pitäisikään ihannoida. Toisaalta kärsimys kuuluu elämään, jos sitä ei olisi, eläisimme paratiisissa. Kaiken kaikkiaan kuitenkin minun mielestäni maailma on kaunis ja elämä ihanaa.
PS.
Ehkä kirjoitin nyt(kin) ihan asian vierestä, mutta nämä ovat ihan vain minun ajatuksiani aiheesta.
Tuossa jo Marja-Leenalle sanoinkin, että minun varmaan pitää nyt oppia luopumaan jostain ihmeellisistä itse tälle blogille luomistani raameista ja rönsyillä vapaasti. Itsekin tykkään eniten lukea elämänmakuisia "sillisalaatti-blogeja".
PoistaEn varmaankaan tullut maininneeksi postauksessa, että ajattelin sitä kirjoittaessani lähinnä suuria vastoinkäymisiä niin kuin vaikkapa vakavia sairauksia tai onnettomuuksia.
Mukava kuulla, että Sinulta ihan selvästi löytyy aimo annos elämän nälkää - hyvä, hyvä! :)
PS. Juuri sitähän tämä kommentointi on, omia ajatuksia aiheesta. :)
Tuosta "jos se ei tapa, niin se vahvistaa" sanonnasta on myös tällainen versio "jos se ei tapa, niin se sattuu niin helvetisti". Näin sanoi ystäväni joka taisteli vakavan sairauden kanssa. Ja näinhän se on. En usko että ihminen, jolla on paljon vastoinkäymisiä elämässä on niiden vuoksi jotenkin vahvempi. Ihmisen vahvuus tulee jostain ihan muualta. Herkkä ihminen on herkkä ja ei paskan kaataminen niskaan häntä muuta.
VastaaPoistaJa olen samaa mieltä kuin moni kommentoija, kyllä elämä välillä antaa enemmän kuin jaksaa kantaa. Siitäkin valitettavasti on lähipiirissä esimerkki, muistelen häntä joka vuosi aina toukokuussa. Toisen taakkaa ei voi ottaa kantaakseen mutta olemalla lähellä, saatavilla ja kuuntelemalla voi toisen oloa helpottaa. Mutta jos toinen piiloutuu julkisivun taakse tai vetäytyy itseensä niin kontaktin saaminen on hemmetin vaikeaa.
Yksi asia mikä välillä ärsyttää on ne jotka sanovat että elettyä elämää ei saisi katua. Tehty mikä tehty. Kyllä, en mitään voi muuttaa, mutta kadun silti tiettyjä asioita.
Tämä tietty liittyy Aikun kommenttiin, "päiväkään en vaihtaisi pois". Hemmetti, vaihtaisin montakin ja jos voisin niin sen tekisin myös monelle muulle ihmiselle. Ottaisin pois taakan ja kuin taikuri, taikoisin sen pois.
Ikinä en ole voinut ymmärtää kuinka elämän voi ensin suunnitella ja sitten toteuttaa (kuten jotkut väittää "ole elämäsi herra"). Voin suunnitella että opiskelen tätä ja haluan tuollaiseen työhön, menen naimisiin ja perustan perheen. Toteuttaminen onkin mielestäni toinen juttu. En ymmärrä niitä jotka väittää että suunnitelmat voi myös toteuttaa koska siinä tulee peliin tuo sattumanvaraisuus. Sairaus, joka muuttaa koko elämän. Onnettomuus, joka vammauttaa lopuksi elämää. Potkut ja menetät unelmiesi työn. Ei kukaan sellaista suunnittele elämälleen mutta näitä tapahtuu.
Tavoitteita pitää olla, ehkä pitäisikin puhua niistä eikä suunnitelmista. Silloin voi matkan varrella ottaa huomioon tuon sattumanvaraisuuden. Ja tehdä uusia tavoitteita joita kohti pyrki.
Olipa hyvin sanottu tuo: "herkkä ihminen on herkkä ja ei paskan kaataminen niskaan häntä muuta". Juuri noin minäkin ajattelen. Joku kestää enemmän kuin toinen. Joku ei kestä ollenkaan. Niin se vaan menee.
PoistaEn jaksa ollenkaan tuota sanomista siitä, että meille ei muka annettaisi enempää kuin jaksamme kantaa. Se on taas yksi omituinen tapa ikään kuin vielä syyllistää häntä, joka vaikeuksien keskellä voihkii ja murtuu. Monen lähipiiristä varmaan kuitenkin löytyy juuri heitä, jotka eivät todella kestäneet ja tekivät sille omanlaisensa lopun. Olen tosi pahoillani Sinun kokemastasi menetyksestä. <3
Juu, minäkään en ymmärrä miksi ei saisi katua ja haluta vaihtaa kurjia päiviä pois. Tämä ajattelu liittyy juuri siihen, mitä postauksella hain. Eikö ihmisen tosiaan kuuluisi haluta itselleen ja läheisilleen hyviä asioita, eikä ihannoida vaikeuksissa pyöriskelyä? En vaan tajua!?!
Erittäin hyvin pohdiskeltu myös tuosta elämän suunnittelusta. Ajattelen siitäkin kanssasi täysin samoin! Saahan sitä haaveilla ja suunnitella, mutta ei todellakaan ole sanottua, etteikö suunnitelmat jäisikin jonkun yllättävän asian jalkoihin. Ennalta-arvaamattomia asioita tapahtuu kuitenkin ihan koko ajan. Joskus ne ovat hyviä juttuja, toisinaan taas tosi, tosi huonoja. You never know.
Kiitos todella puhuttelevasta kommentista! <3
Hei annamari, käypä poimimassa sydämiä meitin lokista, M-L ja Ossi.
VastaaPoistaKiitos tuhannesti! <3
PoistaPave Maijanen on mun suosikki-kautta-aikojen. Moni ei enää häntä edes muista. Lahjakas tyyppi.
VastaaPoistaElämä ei ole reilu. Ei koskaan. Elämä on elämää. Joskus on kuppi täynnä ja välillä se menee nurinkin ja välillä paistaa pohja tyhjyyttään. Kirjottele mitä haluat, lukijat päättävät mitä lukevat. Vastuu on lukijalla. Mun blogi on just semmonen hattarablogi, mistä kirjoitit. Mä olen jopa miettinyt, että lopetan bloggaamisen.
Pave Maijanen on tosiaan lahjakas kaveri ja tuo Elämän nälkä on ihan mieletön biisi. Olen miettinyt mitä hän on käynyt elämässään läpi silloin, kun on tuon kappaleen sanat kirjoittanut? Ei ole meinaan ihan kevyet sanat.
PoistaVoi, miten viisaasti sanottu tuo, että vastuu on lukijalla. Niinhän se nimenomaan on. Kiitos tästä!
Sinun molemmat blogit on todellisia hyvän mielen paikkoja ja kuvat on aivan upeita! Olen oikeasti rakastunut Myrskyyn ja Tuiskuun sekä tietysti Pyrreen blogin välityksellä, vaikka en ole heitä koskaan tavannut. Meillä mieskin tietää oikein hyvin Tuuliset Pojat. <3
Ymmärrän silti lopettamismietteesi. Minäkin mietin samaa aika usein. Välillä tuntuu, että koko touhussa ei ole järjen häivää. Paitsi sitten nämä kommentit ja kommenttiboksissa käydyt "keskustelut", IHAN parhautta!
Terkkuja sinne teille kaikille ja poitsuille isot satsit suukkoja! <3