Ihan ensiksi haluan kiittää teitä kaikkia ihania, jotka jätitte kannustavia ja erittäin informatiivisiä kommentteja edelliseen postaukseen! Olen kiitollisuudesta ihan äimänä! Tämä on kyllä juuri sitä bloggaamisen parhautta, nopeaa vuorovaikutusta, josta on apua toivottavasti myös jollekin lukijoista, mutta nyt ainakin minulle. Teidän kommenttejen johdosta suhtaudun koko hampaiden venytysprojektiin paljon toiveikkaammin, ehkä tämä vielä tästä!
SUURI KIITOS SIIS TEILLE!
Sitten ihan toiseen aiheeseen...
Olen syntynyt Helsingissä ja asunut koko lapsuuteni ja nuoruuteni kaupungissa kerrostalossa. Enkä silloin osannut edes muusta haaveilla. Kaikki ystävätkin asuivat kerrostalossa. Naapurustossa oli paljon samanikäisiä lapsia, joiden kanssa leikittiin ulkona aina kun vain oli mahdollista.
Mieheni ja minun ensimmäinen yhteinen koti oli ihan Helsingin keskustassa, korkeassa kerrostalossa. Sieltä oli todella helppo kulkea minne vaan, kaikki oli lähellä. Oli ihanaa asua keskikaupungilla. Kunnes meille tuli Rosa ja kaupunki rupesi näyttämään ihan erilaiselta. Koiran kanssa mikään ei ollutkaan enää kaupungissa helppoa. Pissalenkit piti tehdä likaisilla kaduilla ja kunnon lenkeille lähdettiin autolla. Rosan iho ja tassut alkoivat myös näyttää allergisen westien merkkejä, eikä jatkuva kaupungin likojen poispeseminen helpottanut todellakaan oireita. Siitä se haave maalle muutosta sitten lähtikin.
Eipä aikaakaan, kun pääkaupungin pölyt oli karistettu kannoilta. Uudenlainen elämä koitti pikkukaupungissa, 60-luvun rivitalossa. Oma pieni pihapläntti ja puulämmitteinen sauna tuntuivat aivan uskomattomalta luksukselta. Ihmeteltiin ääneen, että voiko näin ihanaa ollakaan? Ihanaa se aluksi olikin. Rosan lenkittäminen kotiovelta alkavia kävelyteitä pitkin oli aivan mahtavaa. Rosan turkki vaihtoi myös konkreettisesti väriä ilmansaasteenharmaasta westienvalkoiseksi, hyvä homma!
Vaikka asuntomme oli talon keskimmäinen, ei meillä aluksi ollut seinänaapureita kuin toisella puolella. Toisen puolen asunto oli useamman vuoden tyhjillään asukkaan ollessa vanhainkodissa. Ne ainoat seinänaapurit olivat oikein mukavia: vanhemmat ja kaksi pientä tytärtä. Sitten meille tuli Ines, jota naapurin lapset olisivat halunneet tulla katsomaan ja ulkoiluttamaan monta kertaa päivässä. Itse en pidä ollenkaan ajatuksesta, että pelkästään meihin tottuneita koiria ulkoiluttaisi vieras lapsi. Lasten äiti oikein erikseen kerran kysyi minulta, että miksi lapset eivät saa ulkoiluttaa meidän koiria? Ymmärsi kyllä kun selitin, että koirat eivät ole tottuneet lapsiin ulkoiluttajina. Ja, jos koira vaikka pääsee karkuun, niin tilanne on aikas hankala. Tunsin silti itseni jotenkin huonoksi ihmiseksi. Naapureilla oli myös tapana nostaa tytöt pihojemme välisen aidan yli leikkimään koirien kanssa esim. kun söimme aamupalaa pihalla. Äiti sanoi aina kovaan ääneen tytöille, että koirien on hyvä totutella lapsiin, hmm..
No sitten se meidän toisenpuolen asunto myytiin ja siihen muutti nuori pariskunta pienen poikansa kanssa. Alkoi hankala vaihe meidän elämässä. Ines oli tottunut, ettei olohuoneen puoleisesta naapurista kuulu mitään ja nyt kun sieltä kuului, niin Ines rupesi haukkumaan ja Rosa yhtyi. Koirat haukkuivat ilmeisesti tuntikausia päivän aikana. Me emme tietenkään asiasta tienneet, kun olimme päivät poissa kotoa. Uudet naapurit valittivat kyllä kaikesta mahdollisesta muusta, kuten siitä, että kun meiltä päin tuulee, niin koirista lähtevät allergeenit tulevat heidän puolelleen ja heidän poikansa saa allergiaoireita. Pojan isä on lääkäri.. Lopulta vanhat naapurit kertoivat meille koirien hakkumisesta ja pääsimme puuttumaan ongelmaan. Hommasin heti molemmille haukunestopannat, jotka auttoivatkin nopeasti. Uusien naapureiden asenneongelmaan pannat eivät tehonneet. Eräänä jouluaamuna mm. kun toivotin heille pihalla hyvää joulua, sain happamaksi vastaukseksi, että ei ole hyvä joulu, koska he ovat joutuneet kuuntelemaan koko yön mieheni epävireistä laulua. Mieheni EI laula. Ilta yhdeksän aikaan taisimme kuunnella ylioppilaskuoron joululevyä. Tässä vaiheessa meillä oli jo muuttosuunnitelmat pitkällä.Totesimme yhdessä, että nyt on aika kokeilla omakotitaloasumista.
Kova työ oli löytää sopiva talo, mutta etsiminen kyllä lopulta palkittiin. Kuluva kesä on jo seitsemäs täällä maaseudun rauhassa, oman pihan suojissa. Omakotitaloasumiseen liittyvissä teknisissä- ja huoltoasioissa olemme aivan toivottomia. Taloyhtiössä asuminen on näiltä osin kyllä todella paljon vaivattomamapaa. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun esim. öljy on loppunut ja aamusuihku on otettu jääkylmällä vedellä. Pihalle ei osata eikä jakseta tehdä paljon mitään ja sen se on näköinenkin. Terassi on öljytty kerran, räytäskouruihin on kurkattu kerran, katolla käyty kerran jne.
Meidän boheemiin tyyliin sopii sitten kyllä se, että pyykkiä voi pestä vaikka keskellä yötä eikä joululevyn kuuntelu häiritse ketään. ;) Silti ehdottomasti paras puoli tässä asumismuodossa on se, että koirat saavat haukkua ja ulkoilla omalla pihalla niin kuin lystäävät ilman, että kukaan siitä häiriintyy. Kodin ympäriltä löytyvät ulkoilumaastot ovat myös tosi hyvät, iso plussa! Kun esim. maantien laitaa pitkin kävely olisi varmaan pitkänpäälle vähän tylsää.
Nämä asumisasiat ja -valinnat pyörivät taas mielessä, kun olin Pepin kanssa Helsingissä lääkärireisulla. Käväisin Pepin nukutuksen aikana Kampin kauppakeskuksessa ja meinasin todella jäädä jalkoihin siinä ihmisvilinässä. Autolla tein muutaman kilometrin matkaa lääkäristä Kamppiin n. 20 minuuttia. Toki maanantaina oli Rihannan konsertti Hietsussa, mutta silti. Vanhassa kotikaupungissa on välillä ihan kiva käydä, mutta kyllä maalla on mukavaa ;), en voi muuta sanoa! Läheiset välillä päivittelee, että kyllä te olette tehneet isoja päätöksiä koirien takia. Niin, millä tavoin niitä päätöksiä sitten tulee tehdä? Koko perheen viihtyvyyttä ajatellen kai. Tämä on taas sitä omannäköistä, kukin tavallaan! Koskaanhan ei toki tiedä minne elämä kuljettaa, mutta nyt on hyvä näin.
Tällaista mietiskelyä ja muistelua tänään. Kuvissa Rilla ja Peppi pihapuuhissa.
Ihana muistojen polku. Tuollaiset muistot pitää laittaa ihan itsellekin kansien väliin, tämän bittiavaruuden säilymisestä kun kukaan ei osaa takeita antaa. Jälkipolvillekin on tarpeellista ja erittäin antoisaa tietää elämän mutkista ja tapahtumista. Ovatpa he sitten lapsia tai muita sukulaisia. Omat vanhempani menetin muistisairauksien laaksoihin ja heidän elämästään sain talteen vain murusia. siitäpä sitten viisastuin ja olen kirjoitellut vähän sitä sun tätä ja suunnitelmissa on vaikka mitä kunhan vaan energia riittäisi.
VastaaPoistaNaapurit, ne ihanat kamalat rakkaat tai viholliset, huoh !! Ovat joko elämän suola tai sitten jäte, paljon ei välimuotoja taida olla. Kyllä ihmettelen moista lääkäriä, että kehtaa julkisesti olla noin umpitollo. Taitaa sitten kasvattaa poikaansa kuplassa, sillä kyllähän sitä tuulee kaduilla ja tienoilla vaikka mistä suunnista mukanansa tuoden vaikka mitä. Salomaiden takapihan eriömökki olisi ollut heille paras paikka asua. siellä on eritteet minimissään. Siinä kohdassa olisin tainnut jo nauraa päin naamaa, kun miehen laulustakin valitellaan. Ylioppilaskuoron laulajat kun tuppaavat olemaan laatulaulajia.
Ojmakotiasuminen opettaa ja jos olisin nuorempi olisin varmaan saman ratkaisun tehnyt. Olen lapsuuteni asunut omakotitalossa ja nuoruuskin livahti samoissa kulisseissa. Isäni piti huolta siitä, että työkalut pysyy käsissä ja niitä myös osataan käyttää. Kaikkea on opeteltu veneen kunnostamisesta sisätilojen remontointiin asti, isällä oli sellainen missio tyttärensä suhteen. Kuinka monesti elämässäni olenkaan siitä kiitollinen ollut.
Rohkeus elämälle ja rohkeus tehdä valintoja tekee elämästä oman näköisen. Sillä polulla olette kyllä kympin arvoisia suunnistajia näköjään. Ja sehän tekee ihmisestä aidon, kun uskaltaa tehdä valintoja ja elää omien tuntojensa ja ratkaisujensa mukaan. Kyllä nostan hattua teille.
Rapsutuksia koiruille, nuo karvaiset ihanuudet joita ilman elo ois aika väritöntä ja kuvituksetonta.
Kaupungissa asumisessa on omat hyvätkin puolensa. Mm. kaikki on lähellä eikä tarvitse itse huolehtia mistään ulkopuolisesta, esim. nurmikonleikkuusta tai lumien aurailusta.
VastaaPoistaMutta oma tupa ja oma lupa, se se vasta parasta on. Kyllä ne nurtsinleikkuut ja aurailut siinä sivussa sitten menee. Mutta kenelläkään ei ole urputtamista mihinkään meiltä kuuluviin ääniin. Saa vaikka laulaa luikauttaa siivotessa, tosin Elli voi sitten kyllä katsoa anovasti: pleace lopeta! Meillä jo 21. vuosi menossa OK-talossa.
Mukavaa elämää teille vaan omassa tuvassanne koko laumalle. Nauttikaa vaan kaikessa rauhassa olostanne, älkääkä välittäkö muiden sanomisista.
Maija: olet ihan oikeassa, taas kerran! Eihän omaa elämänhistoriaa tavallaan edes ole, jos siitä ei kukaan mitään tiedä tai edes itse välillä pysähdy muistelemaan.
VastaaPoistaOlen mielestäni aika sosiaalinen ja suvaitsevakin ihminen, mutta sen "lääkäriperheen" kanssa ei meinannut huumori riittää. Yhtenä päivänä oli postilaatikossa lappu, että ympäristötarkastaja on ottanut takapihastamme näytteitä. Lääkäri vaimoineen oli kutsunut ko. tahon selvittämään onko pihamaamme saastunut koirien pissasta. Vastaavia tarinoita on iso liuta. Emmekä olleet ainoat heidän terrorinsa kohteeksi joutuneet. Välillä oikeasti tuntui, että naapurin seinä pullistuu niin paljon meidän puolelle, että en mahdu omassa kodissani olemaan, saati ainakaan hengittämään.. Nyt jo tietysti naurattaa, mutta sillon ei, ei todella.
Sinulla olisikin mahtavat eväät asua omakotitalossa, ihana isä! Meille molemmille tämä on tosiaan ensimmäinen kokemus omakotitaloasumisesta. Kantapään kautta opiskellaan systeemeitä ja vielä tavoillemme uskollisesti boheemin hitaaseen tahtiin. ;) Onneksi kuitenkin lähisuvussa on paljon insinöörejä ja muita käsistään käteviä, joilta saa ainakin puhelinkonsultaatiota helposti. Oman kylän putki- ja sähkömiehet yms. amattilaiset ovat myös jo varmaan oppineet, että meiltä kun soitetaan, niin ihan minkälaisesta vaan ongelmasta voi olla kysymys! ;DD
Huomaan, että lähiaikoina on tapahtunut useampikin iso asia, jotka ovat saaneet minut kelailemaan menneitä ja pohtimaan elämässä tehtyjä ratkaisuja. Suurimpana syynä tähän on
tietysti ensimmäisen koirakaksikkomme poisnukkuminen lyhyen ajan sisällä. Toisekseen tämä blogin aloittaminen on pistänyt miettimään monenlaisia asioita. Sitten avioitumiseen liittyy luonnollisesti yhteisen elämänpolun muistelua. Eikä varmaan voi unohtaa myöskään aina lisääntyvää ikää. Eihän sitä nuorempana tullut niinkään menneitä muisteltua. Silloin keskityttiin enemmänkin tulevaan.
Kiitos (jälleen) kauniista sanoistasi! Toivon todella, että olet edes osittain oikeassa..
Niin, elämä ilman karvakorvia, mitä se sellainen on? Allergeenien pelkäämistä ehkäpä? ;D
Ellieli: kaupungissa ja taloyhtiössä asumisessa on todellakin paljon hyviä puolia! Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen jonkun taloteknisen ongelman kanssa muistellut kaiholla taloyhtiön huoltomiestä. Tai sitä, kuinka ihanaa oli, kun ihan kaikki oli lähellä: työpaikat, teatterit, kauppahallit ja muut. Siskoni mm. ei suostuisi mistään hinnasta muuttamaan Helsingin rajojen sisältä pois ja hänen suuri haaveensa on asua joskus kävelymatkan päässä keskustan Stockmannista. Ymmärrän häntä todella hyvin! Mikä sopii yhdelle, ei välttämättä todellakaan toiselle.
VastaaPoistaOlen sen luontoinen, että haluaisin tulla hyvin toimeen kaikkien kanssa ja ahdistun kovasti, jos aiheutan häiriötä tai harmia muille. Ja kyllähän koirista usein on jonkinlaista häiriötä, varsinkin heille, jotka eivät koirista pidä. Ymmärrän sen (normaaleissa rajoissa!) erittäin hyvin! Siksi nimenomaan itseni takia on paljon helpompaa asua niin, että ei aiheuta sitä häiriötä. Enkä voi väittää, etteikö tosiaan meidän muutenkin bohemeeihin tapoihin sopisi tämä nykyinen asumismuotomme mitä parhaiten. ;D Tykkään myös kovasti, että koirat saavat olla vapaasti pihalla, se istuu omaan tapaani ajatella mukavasta koiranelämästä. Joten tässä ja nyt, tämä on meille toteutunut unelma, josta olen erittäin kiitollinen!
Mukavalta kuulostaa teidänkin maalaiselämä! :)
Voi, mä alan niin kallistua omakotiasumiseen muutenkin ja nyt tämä! On teillä ollut naapureita, huh huh!? Mä luulin että meidän on hankala. ;) No, on se, ongelma vaan on eri.
VastaaPoistaMutta siis että tyypit nostaa lapset teidän pihalle aidan yli koiria katsomaan??? Mitä h... ttiä?! Oikeesti! Tai se ulkoilutus-juttu, ei tietenkään!
Ja olen niin samanlainen kuin sinä, siinä mitä totesit Ellielille: "Olen sen luontoinen, että haluaisin tulla hyvin toimeen kaikkien kanssa ja ahdistun kovasti, jos aiheutan häiriötä tai harmia muille. Ja kyllähän koirista usein on jonkinlaista häiriötä, varsinkin heille, jotka eivät koirista pidä. Ymmärrän sen (normaaleissa rajoissa!) erittäin hyvin!". Tämä olisi voinut olla mun suusta! Tällä hetkellä vain koirien tilalle voi meillä laittaa lapset. Mutta olen kokenut saman myös koirien kanssa.
Ihanaa että te olette päässeet omakotitaloon, toivottavasti mekin joskus, tai jos ei me, niin meidän seinänaapuri! ;D
Nina: kuule niin tää elämä meitä muuttaa ja meidän unelmia. Joskus, ei edes niin kauan sitten, mä en olis edes osannut ajatella tätä vaihtoehtoa. Nyt just taas tää tuntuu ainoalta oikealta.
VastaaPoistaToi lapsiperhe oli ne meidän kivat naapurit. He oli oikeasti mukavia, aika "liki tulevia" vaan. Mutta siis tykkäsivät koirista ja olivat ihan tavallisia ihmisiä. Mutta se lääkäriperhe...apua! Ja arvaa kun mä (tapani mukaan) yritin alkuun tehdä kaikkeni, että tulistais heidän kanssaan toimeen. Yks kerta perheen rouva oli jakanut koko taloyhtiöön kirjeet, joissa pyydettiin, että voisivatko kaikki osallistua 20:llä sentillä (!?) kustannuksiin, kun hän on ostanut etupihan puolelle orvokkeja, joita kaikki saavat katsella. Me ihmiset ollaan vaan keskenämme NIIN erilaisia. Sympatiseeraan ISOSTI, jos teille on sattunut...hmm...hankalat seinänaapurit! Tiedän mitä se on.
Oon sun kanssa niin samoilla linjoilla tosta häiriöstä. Sehän on oikeasti aivan päivänselvää, että koirista, lapsista, pianonsoitosta yms. on häiriötä naapureille. Mua helpottaa tosi paljon, kun koirat ja me saadaan touhuilla nyt "hyvällä omallatunnolla". Mun isä ei muuten vieläkään tajua, että miten mua voi niin paljon harmittaa ne naapurit ja se, että koirista myös oikeasti oli häiriötä.
Haaveilletteko te muuten kuinka tosissanne muutosta?
Piti vielä ihan jatkaa:
VastaaPoistaJust toi kommenttisi kuvaa muakin, mitä Ninakin komppasi, tuosta ettei haluaisi olla muille harmiksi.
Olen asunut myös kerrostalossa; lapsena n. 7-8 vuotta, ja aikuisiällä aluksi poikaystäväni, nyk. mieheni kanssa n. 3 vuotta. Eka poikamme oli puolivuotias kun muutimme tähän vanhemmiltani ostettuun taloon. Eikä vähiten ollut syynä se että hänellä oli paha koliikki yötä päivää ja halusimme säästää naapureita. Toinen syy oli, että vanhempani olivat muuttamassa Vantaalle (siis tosi kauas, itse asumme Porin liepeillä) ja olivat myymässä taloa. Veljilläni ei ollu perhettä enkä halunnut talon menevän ulkopuolisille. Siispä tässä sitä nyt ollaan.
Vähän hidasta on meidänkin remontointimme ollut, alussa kyllä teimme pientä pintaremonttia mm. maalailua ja jopa ulkolaudoitustakin. Mutta viime kesänä teimme vasta ekan kunnollisen remontin, joka tuli tarpeeseen: keittiössä tuli remontin yhteydessä ilmi, että siellä oli ollut putkivuoto jo jonkin aikaa. Ja nyt on meneillään se "puruhuone" remontti, kun jalka menee lattian läpi. Onneksi mieheni on remontointitaitoinen, itselläni on peukalo keskellä kämmentä näissä asioissa.
Ellieli: toi "häiriöksi oleminen" on just niin paljon luonteesta kiinni. Mun isän mielestä meidän olis pitänyt jäädä sinne rivariin ja "taistella oikeuksistamme". Eikä siinä mitään, ymmärrän isän pointin oikein hyvin! Mulle kun taas koti ja se, että saan kotonani olla ihan rauhassa, on niitä isoimpia juttuja elämässä. Olen meinaan aikamoinen kotihiiri! ;D Tähän ajatteluun ei todella sovi se, että ollaan koko ajan naapureiden kanssa tukkanuottasilla, kun pidetään oikeuksista kiinni. Mulla oli pitkään sellainen vaihe, että mua PELOTTI mennä kotiin tai, jos ovikello soi. Olin jatkuvassa valmiudessa ottamaan (mitä ihmeellisempiä!?!) valituksia vastaan - ei kiva!
VastaaPoistaTeillä olikin tuo talon valinta aikas selkeä juttu. Mielestäni on huippu suloista, että asutte sun lapsuuskodissa! Samanlaisia muistoja ei ole missään, good for you!
Remonttihommat on sitten taas oma lukunsa.. Ihanaa, että miehesi on käsistään taitava. Se on todella iso plussa omakotitalossa asuttaessa!
Siis vitsi mä repesin tohon kukkas-keräykseen, hei oikeesti!? :D
VastaaPoistaMe haaveillaan ihan tosissaan omakotitalosta, mutta tosiaan HAAVEILEMME tosissaan. Eli niin kauan kun olen lasten kanssa kotona niin asialle tuskin pystytään tekemään mitään. Mutta kyllä me vielä joskus, se on varmaa.
Ja hei mulla on se vaihe että ahdistaa kun näen että naapurin auto on paikalla, tai kuulen että naapuri on pihalla. Myös jos ovikello soi, ekana mietin että mitä nyt... :(
Nina: se perhe ja niiden jutut...! Nyt jo tietysti naurattaa, mutta kesti oikeesti useamman vuoden "toipua" tosta, niin että pääsi tähän nauratus-vaiheeseen. Ensin EI naurattanut, yhtään.
VastaaPoistaHaaveilu on ihanaa ja ilmaista! Sitäpaitsi, kun kaikkea ei saa heti, niin ehtii paremmin selventämään itsellleen, että mitä ihan tarkalleen ja oikeasti haluaa. Ja sitten, jos haavee toteutuu, niin sitä osaa TODELLA arvostaa.
Muistan NIIN hyvin ton ahdistuksen ja olon, että joku kyttää koko ajan, EI KIVA! Laitan keijupölyä tulemaan ja toivon oikein kovasti, että naapuri tajuaa muuttaa asap! ;)
Voi hyvää päivää mitä naapureita teille onkaan siunaantunut vuosien varrella!! Päätäni pudistellen täällä luin noita juttuja...siis naapurintäti päättää että teidän koirien on hyvä totutella lapsiin ja sitten vielä olettaa, että lapset saavat tulla mielensä mukaan lenkittämään niitä! Argh.
VastaaPoistaTuo lääkäriperhe kuulostaa kyllä olleen syvältä ja poikittain. Orvokkikeräys on vähän vastaavanlainen juttu mitä olen yhdeltä kaverilta kuullut kanssa heidän naapuristaan...on se jännä että joillakin on otsaa ja pokkaa vaikka muille jakaa!
Ihme jengiä, ei voi muuta sanoa...joten, suuri osannottoni moisten tyyppien takia. Onneksi olette nyt omassa rauhassanne :)
Maria: mä en kans tajua, että miten meille sattu niin oudot naapurit! Yksi ystävä meinaan muistutti (luettuaan tän postauksen) myös muutamista muistakin sen "kivan perheen" äidin systeemeistä. Hänellä oli tosiaan tapana nostaa tyttärensä meidän pihalle katsomaan koiria (ja jos koirat liikaa hyppivät tyttöjä vasten, niin meidän olisi siinä aamupalan lomassa pitänyt koiria komentaa), mutta myös mm. istuttamaan kukkia mun kanssa, kun hän ei itse jaksanut lastensa sotkemista istutuspuuhissa?! Aamuisin tämä äiti-ihminen saattoi soittaa, että voinko mennä tarkistamaan, että onko heidän vanhempi tyttö noussut kouluun (eikä muuten todella ollut saanut puhelinnumeroani minulta, kun en kokenut ko. ihmisen kanssa ystävystymistä ollenkaan aiheelliseksi). Kerran, kun oltiin mökillä, hän oli käynyt nyppimässä MEIDÄN puolelta aitaa, pihojemme välissä kasvavat perennat pois (en yhtään muista kasvin nimeä, mutta oli kuitenkin n. metrin korkuista kasvustoa). Hänen mielestään kasvit olivat häiritseviä ja minusta taas toivat edes pientä yksityisyyttä. Istutettiin kyllä sitten siihen samaan paikkaan oikein kunnon kokoisia pensaita..
VastaaPoista"Lääkäriperhe" sitten valitti kaikille kaikesta ja korosti (luonnollisesti), aina kun mahdollista, omaa täydellisyyttään. Perheen äiti mm. saattoi lakaista syksyisin lehdet etupihalta esim. neljä kertaa päivässä tai talvella luoda lumet tunnin välein. Ja taloyhtiön leikkipaikka olisi pitänyt muuttaa EU-direktiivejä vastaavaksi, koska se oli sellaisenaan kuulema hengenvaarallinen. Leikkipaikalla oli hiekkalaatikko ja kaksi keinua. Olen tosin tässä asiassa sinänsä täysin tietämätön, että en tiedä ko. direktiiveistä mitään. Silti maalaisjärjellä ajateltuna se leikkipaikka ei ollut sen kummempi kun muidenkaan talojen pihoilla. Eivät kyllä myöskään saaneet tahtoaan (siinä asiassa) läpi kun taloyhtiön muut perheelliset eivät yhtyneet heidän näkemykseensä..
Sori, tuli vuodatus.. Jotkut asiat menneisyydessä pitäis varmaan jättää suosiolla unholaan. Meinaan huomaan nyt, että kun tota aikaa alkaa muistella, niin tarinoiden määrälle ei näy loppua. No, toivottavasti joku edes saa näistä hyvät naurut tai "vertaistukea" vastaavaan tilanteeseen!