keskiviikko 24. lokakuuta 2012

ÄRRRsyttää

Nyt tulee oikein kunnon tilityspostaus aikalailla sujuvasti koira-aiheen vierestä, mutta kun äRRRsyttää! Olen viime aikoina törmännyt monessa yhteydessä jo kauan pohtimaani asiaan, joka saa minut tasaisin väliajoin näkemään punaista. Tuntuu nimittäin, että nykyään kaikkien asioiden eteen pitäisi tehdä paljon töitä, kantaa vastuunsa ja sitoutua.




Parisuhde ei voi toimia, jos sen eteen ei paiskita töitä. Sama pätee kaikkiin muihinkin ihmissuhteisiin. Työpaikalla pitää niiden itse töiden lisäksi olla valmis ottamaan vastuu hyvästä työilmapiiristä. Jatkuvasti tulee kehittää itseään ja kasvaa ihmisenä.




Jokainen kunnon kansalainen harrastaa liikuntaa vähintään tunnin viisi kertaa viikossa ja syö aina terveellisesti ottaen huomioon milloin mitkäkin vallalla olevat ravintosuositukset. Jos näin ei ymmärrä toimia, ei tietenkään saa hyvällä omalla tunnolla käyttää terveyspalveluita.





Töistä ei saa olla pois, jos on kipeä, ettei tule poissaoloja, mutta sinne ei missään tapauksessa saa mennä kipeänä tartuttamaan toisia.





Perheellisten ihmisten pitää toki tehdä paljon töitä kasvattaakseen myös lapsistaan kunnon kansalaisia, jotka pienestä asti sitoutuvat sekä hyvään koulumenestykseen että kehittäviin harrastuksiin. Meidän koiraihmisten täytyy kouluttaa koiristamme aina täydellisesti käyttäytyviä yksilöitä, jotka harrastavat vähintäänkin agilitya ja syövät tarkkaan laskettujen taulukoiden mukaista sillä hetkellä muodissa olevaa ruokaa.




Täysin itsestään selvää on, että koti ja piha pidetään siistinä, joka päivä laitetaan itse ravitsevaa ruokaa, ulkoillaan, luetaan kehittävää kirjallisuutta ja mennään ajoissa nukkumaan. Sekä tietysti huolehditaan ympäristöstä, kierrätetään, kannatetaan luomu- ja lähiruokaa.




Kaiken tämän lisäksi pitää osata rentoutua ja huolehtia mielenterveydestään. Eihän kukaan valveutunut ihminen masennu tai pala loppuun, koska pitää toki löytää juuri optimaalinen balanssi työn ja vapaa-ajan välillä. Vapaa-aika sitten käytettään siihen liikuntaan, harrastetaan kulttuuria, matkustellaan ja autetaan vähempiosaisia. Äidit leipovat itse jauhetuista jyvistä leipää ja isät nikkaroivat lintulautoja lastensa kanssa. Kaikkea tätä täydellisen oikeassa suhteessa.





Pitää oppia keskustelemaan, riitelemään rakentavasti, ottamaan vastaan kritiikkiä, antamaan mielekästä palautetta, kuuntelemaan, jne. Pitää olla läsnä hetkessä. Pitää käyttäytyä, olla kiinnostunut, mutta ei tunkeileva. Olla kiinnostava, mutta ei tyrkky.




Pitää olla hyvä vaimo, äiti, tytär, sisko, ystävä, työkaveri, naapuri, kansalainen ja ihminen. Paljon rooleja joihin sitoutua ja joiden eteen tehdä töitä tullakseen aina vaan paremmaksi. Ja mitä sitten odottaa maalissa, kirkkaampi kruunuko? Ehkäpä hautakiveen saa firman logon?




Entäs jos on laiska ja mukavuudenhaluinen? Entä, jos ei halua tehdä kaiken eteen töitä vaan toivoo, että esim. ihmissuhteet olisivat sellaisenaan voimavara eikä huonon oman tunnon lähde? Entä, jos toivoisi olevansa tarpeeksi hyvä ihan sellaisena kuin on? Entä, jos uskoo, että elämä on lyhyt ja liikaa suorittamalla se menee ohi, ilman että sitä ehtii elää? Mitä, jos haluaa maata koirat kainalossa olohuoneen sohvalla, katsoa telkkaria ja syödä joka päivä mehujäätä? 

Mitäs, jos kaikki pakot, säännöt ja täytymiset äRRRsyttää? 

Minä vaan kysyn!





JK. Blogia pidempää seuranneet tietävät minun olevan melkoinen draamaqueen. Uudemmille lukijoille selvennykseksi, että tämä teksti on kirjoitettu ärsyyntyneessä mielentilassa ja asioita tahallisesti kärjistäen, joten sitä ei kannata ottaa liian kirjaimellisesti.






Lainatut kuvat Pinterest.com.


20 kommenttia:

  1. Moi samis !!
    Ihan samat fiilikset. Mihin helkataan on nykyisin unohdettu persoonallisuus. Semmonen sai joskus muinoin ainakin olla. Ei oltu kylähulluista huolissaan ja passittamassa niitä heti jonnekin tasapäistämishoitolaan. Sitä sai olla ihan vapaasti oma persoonallisuutensa kuhan ny ei toisten liiveihin käyny tai muuta harmia tuottanu.
    Meillä on nyt täällä työpaikalla vedetty pohjat......tai johdon mielestä tieteskin saavutettu huippu. Meillä on nyt roolikortit !!! Kuvittele. Melkeen nelkytä vuotta töissä ja ny mulla on sitte roolikortti, joka kertoo mimmonen mun pitäs olla. Ja arvaa hei, mitä kortissa sanotaan. Siinä kehotetaan olemaan kunnioittava toista kohtaan, arvostaa työtoverin työtä ja olla ystävällinen. On se perkuleen hyvä, että joku lopultakin sen mulle kerto. Iskä ja äiti kerto sen tosin jo huomattavan paljon aiemmin, mutta sillä vissiin sitten ei oo painoarvoo, kun ne asiat ei ollu kirjotettu mihinkään korttiin.
    Ja tätäkin on sitte tietty mietitty täällä oikeen jossain työryhmässä, jossa meidän edustajana on ollu ihminen joka ei itse osaa mitään näistä asioista. Että miten sillä on tullu mieleen nää jutut??? Siis niin ÄRRRRRRRsyttää.
    Kaikessa tommosessa kohkaamisessa ja virikkeellisyydesä unohdetaan opettaa ihmisille se hiljentymisen taito. Taito osata pysähtyä hetkeen ja olla.
    Minä sanon , että istu persuksillesi ja silitä koirasi päätä. Opit siinä enemmän asioita kuin parinkaan viikon sensitivity training-kurssilla.
    Parasta oli muuten tuo aviopari-strippi tuossa. Muahhhhahhhaaaaa.

    Terkuja sinne. Kunhan päästään selville vesille tästä härdellistä niin soitan sulle ja parannetaan maailmaa kunnolla, jookos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. EI OLE T O D E L L I S T A! Sano, että huijaat? Eihän teillä voi olla sellasia kortteja töissä? Toi on oikeesti hulluinta ja ehkä myös sairainta, mitä oon kuullu! Olen niiin pahoillani, että joudut tollasta kestämään. :/

      Just sitä tarkoitin postauksella, että nykyään keskitytään niin paljon suorittamiseen ja sen miettimiseen, että minkälaista pitäisi olla, että oikea elämä jää täysin toiseksi. Miten ennen sitten erilaiset ihmiset pärjäsivät esim. työpaikoilla ja muuten, kun ei ollut koko ajan jotain työilmapiirin parannus koulutuksia?

      Oon niin samaa mieltä tosta koiran pään silittämisestä. Työpaikoillakin varmaan ilmapiiri ja työteho paranis kohisten, jos sielä hiippailis muutama karvapöksy.

      Ihanaa, soita anytime ja until then, terkkuja ja jaksuja! <3

      PS. Eiks oo varsin kuvaava toi aviopari.. ;D

      Poista
  2. Tässä muutaman kuukauden aikana on elämässä ollut shokkeja toisensä perään - täytyy vain toivoa että tämä viimeinen oli se kolmas (ei kahta ilman kolmatta...). Tuollaiset elämänohjeet tuntuvat tällä hetkellä merkityksettömiltä. Onneksi on ystäviä ja he eivät odota minun suorittavan ystävyyttä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, olen todella pahoillani shokeista ja toivon sydämestäni, että siellä koittaa tyynemmät ajat. <3

      Ihanaa, että sinulla on hyviä ystäviä tukenasi. Hädän hetkellä ne oikeat ystävät todella erottuvat akanoista.

      Voimia ja parempia päiviä toivotan! <3

      Poista
  3. Niin samaa mieltä, ihan mahtava postaus, kiitos tästä! <3

    Mulla niin nousee karvat pystyyn tästä nykyajan suorittamisesta ja siitä että kaikkea pitää tehdä ja olla. Ja jos et ole sitä mitä pitää olla tai tee mitä muutkin tekee ja suorittaa, olet outo. Näin kärjistetysti tietty, ettei kukaan suorittaja suutu. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä ja kiva, jos tykkäsit. <3

      Mä vähän arvasinkin, että sä saattaisit jakaa mun ajatukset tästä nykyisestä suorittamisen ihannoinnista.

      Poista
  4. Mä en enää onneksi jaksa suorittaa... Been there, done that. Nykyään kun multa töissä kysytään, että mites vapaat meni, _mitäs_teit_, on jo pokkaa katsoa kysyjää silmiin pää pystyssä ja sanoa, että makasin sohvalla koirat kainalossa, join siideriä ja söin juustonaksuja... Eikä se kenestäkään ole moittivaa sanaa kirvoittanut, kukaan muu ei vaan oikeasti kehtaa myöntää viettävänsä vapaa-aikansa tehden ei-mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä Sinä - nostan hattua korkealle ilmaan! Jatka samaan mallin. Ü

      Ihan paras toi siideri ja juustonaksut, hyvin sanottu, kerta kaikkiaan! *peukuttaa*

      Poista
  5. Uahhhaahhahhaa tuolle sinun avioparillesi. Vois olla joo hyödyllistä:) Kiva, että joltain menee kuppi nurin tähän työyhteiskuntaan, kun ihan kaiken eteen pitää tehdä duunia, jopa ystäväyyden, JOPA vissiin blogiystävyyden:) Ai mitenkä niin? No tässähän minä teen duunii, kun nakuttelen kommenttia:) Otetaan ihan iisisti vaan, niin päästään vähäsen helpommalla. Ja tuo liftarin neuvo silittää koiraa oli hiano. No eipä tässä oikeestaan sen kummempaa. Minäkin taputtelen hetkisen Ossikkaa ja lähden sitten harrastelemaan, ihan vapaaehtoisesti, ilman työn makua:) Terkkuja M-L ja Ossi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiks ollu aikas osuva pariskunta! ;D

      Sepä se, koko ajan tarttis olla niin penteleen tehokas, huomaavainen ja tyyni! Ja meikäläinen kun on kaikkea muuta. Kait mua sitten nyppii eniten se, että mun tapauksessa pitäis muuttua toooodella paljon, jos haluais täyttää jotain nykynormeja. ;D

      Olen ihan samaa mieltä siitä, että otetaan iisisti ja silitellään koiria - ei voi olla pahaksi kenellekkään.

      Inspiroivaa loppuviikkoa sinne teille ja Ossikalle paljon rapsutuksia! <3

      Poista
  6. Sitähän itsekin välillä on tullut pohdittua, että kuuluuko elämästä nauttia vai suoriutua kunnialla? Itse olen aika huono ottamaan mitään ulkopuolelta tulevia "vaatimuksia" vastaan. Itse kyllä asetan itselleni aika paljonkin kaikenlaisia tavoitteita yms., mutta kyllä ne mun mielestä pitää lähteä omasta halusta.

    Kerran pyöräillessä kehittelinkin sellaisen ajatuksen, että elämä on kuin pyöräily, ylämäessä voi vähentää vastusta ja alamäessä taas lisätä ;P

    P.s. ihailtavan säännöllisesti jaksat ainakin blogia päivittää! (sisällöstä tinkimättä) Hatunnosto siitä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi onkin mielenkiintoinen pointti, että ne vaatimukset voi olla sekä ulkoa tulevia että myös itseasetettuja. Monet on varmaan myös niiden sekotuksia.

      Aivan loistava ajatus!! Totahan voi kehittää vaikka kuinka pitkälle. :)

      PS. Niin, oonko mä onnistunut tekemään tästä bloggaamisesta(kin) itselleni jonkun "pakon"? Tavallaan varmaan olekin, mutta mun tapauksessa monet jutut on vähän joko-tai. Joko päivitän blogia suht säännöllisesti tai sitten unohdan koko bloggaamisen. Ja kiitos hatunnostosta! <3

      Poista
  7. Vaatimukset alkavat jo neuvolaiässä. Paino täytyy olla sovittujen käyrien rajoissa eikä pituuskaan saa poiketa normista, saati, että lapsonen kehittyy omaan tahtiinsa. Ei, ei se sellainen käy, joku raja sentään. Niin se valitettavasti on. Omassa lapsuudessani jokainen lapsi sai olla persoonallisesti omanlaisensa, sellaisena hyväksytty, nyt muokataan jo kehdosta alkaen normi-ihmiseksi. Hirveät paineet luodaan ennenkaikkea lapsen äidille sekä isompana lapselle itselleen, ettei ole sellaisenaan hyvä, vaan pitää olla normien mukainen. Minkälaista yhteiskuntaa ollaankaan rakentamassa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan totta puhut. Ihan pienestä asti meitä vertaillaan keskiarvoihin ja toisiimme, yritetään pakottaa samaan muottiin. Sen sijaan, että iloittaisiin erilaisuudesta.

      Ilahduin valtavasti lastenpsykiatri Jari Sinkkosen kommentista jossain lehdessä, missä hän sanoi kammoavansa kasvatusvinkkejä ja kaipaavansa maalaisjärkeä vanhempana olemiseen. Hän sanoi myös jotenkin niin, että "tuossahan ne lapset pyörivät jaloissa ja mitä, jos paistettaisiin lettuja". Osui ja upposi!

      Poista
  8. Totta turiset! Sain juuri työkaverilta kummeksuvan katseen, kun kerroin lauantai-illan suunnitelmikseni pitkän metsälenkin koiran kanssa. Siinä meni nuorelta kauppatieteiden opiskelijalta pasmat sekaisin, viikonloppuisinhan kuuluu bilettää ja olla tukka putkella menossa!:D

    Tämän emäntäihmisen sydäntä lähellä on erityisesti Timo Pieni Huijauksen biisi nimeltä Paratiisi. Siinä on tiivistetysti juuri tämä suorittamiskeskeisen elämäntavan kritiikki ja kannustus oman tien valitsemiseen. Vielä kun uskaltaisi toteuttaa sen omassa elämässään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihhihhihhih, oli varmaan bilehirmun ilme tosiaan näkemisen arvoinen. :D

      Mä tykkään myös ko. biisistä tosi paljon. Sanoja kuunnellessa menee ihan kylmät väreet selkää pitkin.

      Terkkuja! <3

      Poista
  9. Mä oon nyt vähän jäljessä kommentillani. Mut samoihin aikoihin mullakin oli yks ärsytys meneillään. Mun ärsytys on vaan vähän erilaista, nimeltään Elli. Nimittäin se pukeminen - tai paremminkin sen vastustaminen. Neiti tärisee vilusta, mutta villistä ei päälleen pistäisi. Ja meikä sai miltei hermoromahduksen ;)

    Mut oikeesti, mä oon varmaan se liftarin mainitsema kylähullu, kun en kauheasti tuollaisilla asioilla stressaa (en oo edes osannut ajatella noin). Tai paremminkin sun mainitsema laiska ja mukavuudenhaluinen. En varmaan ole riittävän hyvä tällaisena kuin olen, mut muut kestäkööt. Joo, ärsytyksiä on meikäläiselläkin ja varmasti typeristäkin asioista. Mut silloin on parasta kun saa vähän aikaa hiillostella itekseen ja vaikka kirjoitella tälleen kun sä nyt, blogiin. Se helpottaa kummasti oloa. Ollaan me vaan rauhassa erilaisia ja nautitaan elämästä kukin parhaaksi katsomallaan tavalla.
    Muiskuja noille loppuviikon toivottajille ja me toivotetaan teille mukavaa alkavaa viikkoa!

    VastaaPoista
  10. Noi voihan harmitus sitä Ellli-Melliä. Mä en ymmärrä kuinka meille on aina sattunut koiria, jotka ei oo pukemisesta moksiskaan. Peppi, joka niitä palttoita oikesti tarvitsee sen puuttuvan pohjavillansa takia, makaa velttona sylissä, kun laitan hänelle villapaitaa ja muita vermeitä niskaan. Mitenköhän saisin lähetettyä samaa asennette Ellille sinne.

    Hih, kylähullu mäkin oon, vieläpä niin monella eri tavalla, ettet uskoiskaan. ;D Oon todella iloinen sun puolesta, jos et oo törmännyt noihin postauksessa mainitsemiini vaatimuksiin/odotuksiin, good for you! Mä taas tunnun törmääväni aiheeseen ihan joka puolella. Oikeassa olet, että kirjoittaminen auttaa ärsytyksiin. Just nyt mua ei ärsytä ko. asiat ollenkaan.

    Mukavaa uutta viikkoa myös teidän porukalle! <3

    VastaaPoista

Kiitos kommentista! Ü